Kävin nyt viikonloppuna jälleen Hollannissa joten kirjoitan toisen raportin siitä. Päädyin taas Leideniin jonne saavuin perjantai iltana. Ehdin vielä ennen smarshopin sulkeutumista (avautuu lauantaina vasta klo 13) vierailla siellä ja ostin 15 gramman Dragon's dynamite boksin. Olin alunperin ajatellut nauttivani sen tällä kertaa ulkoilmassa ja olin katsastanut Leidenin puistotarjontaa. Puistot olivat vain kovin pieniä joten suuntasin katseeni vähän kauemmaksi ja löysin Meijendelin kansallispuiston jossa on metsää, rantoja ja hiekkadyynejä ja jonne on vajaan puolen tunnin bussimatka. Pakkasin rantaviltin ja vettä mukaan ja hyppäsin aamulla bussiin. Tosin ensimmäinen bussi käännytti minut pois koska en muistanut että bussissa voi käyttää vain matkakorttia. Sen hankittuani hyppäsin seuraavaan bussin ja saavuin Kievietin bussipysäkille josta jatkoin kävelemällä kansallispuistoon. Sää oli kaunis vaikka aamu ei ollut vielä mitenkäänn erityisen lämmin. Saavuttuani kello oli vasta vähän yhdeksän jälkeen mutta suhteellisen paljon näkyi jo pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä. En jaksanut perehtyä karttaan sen tarkemmin vaan vaeltelin poluilla kääntyillen minne vain jalkani halusivat mennä. Päästyäni hieman syvemmälle puistoon levitin viltin maahan ja kaivoin boksin esiin. Söin sen tumman suklaan kanssa, hieman salassa kun kaikenlaisia koirien ulkoiluttajia pukkasi esiin. Sitten taas reppu selkään ja poluille vaeltamaan. Jonkun ajan päästä aloin tuntea vaikutuksen ja aloin etsiä vähän syrjäisempää paikkaa johon voisin pysähtyä. Löysinkin täydellisen paikan pienen sivupolun katveesta jonne levitin vilttini ja istuuduin. Yläpuolella oli kaunis oksisto jonka välistä pilkotti sininen taivas. Alku oli hyvin rauhallinen. Maailman värit syvenivät hyvin kauniiksi. Katselin pilviä jotka alkoivat muotoutua fraktaaleiksi ja muiksi muodoiksi joihin pystyin vaikuttamaan. Kuvittelin jo että tämä on nyt sellainen rauhallinen sienikokemus jota olin jossain määrin toivonutkin edellisen kerran intensiivisen menon jälkeen. Katselin viereistä puuta jonka suuri oksa alkoi hitaasti liukua minua kohti. Aurinko vaikutti pilkistävän juuri oikeasta kohdasta oksien välistä ja tuntui hymyilevän minulle.
Tilanne kuitenkin pian muuttui ja aloin nähdä tutun tyyppisiä kuvioita ja symboleita kaikkialla. Tämä oli se portti jonka DMT oli avannut. Testasin menoa silmät kiinni (jolloin päädyin seinien väliin jotka alkoivat hitaasti puristaa minua) mutta avasin silmät haluten vähemmän intensiivisen kokemuksen. Tällä kertaa universumi oli kuitenkin päättänyt antaa minulle "kaikkien aikojen kokemuksen" aukinaisista silmistä huolimatta. Älä vastusta. Antaudu. Tämä kaikui mielessäni eikä se pätenyt vain tähän mitä oli juuri nyt käynnissä vaan koko elämään ylipäätään. Ymmärsin kuinka jännittynyt olin kaiken aikaa ja kuinka viisasta olisi rentoutua, antautua virran vietäväksi ja luottaa täysin siihen. Sitten mieleeni tuli ego joka janoaa todisteita. Jotain jota rationaalinen mieli pystyy ymmärtämään. Sielu ei kaipaa sellaista, sielu tietää. Aivan kun tunnistaisi jonkun tietyn laulun, melodian, rytmin. Vaikka koko ympäristö vilisi symboleja ja fyysisesti tunsin raajoissa vapinaa ja tietynlaista sykettä vatsassa, rinnassa ja suussa niin valtaisan syvä rauha valtasi minut. Ajattelin kohtaloa. Oliko tosiaan niin että kaikilla meillä on sellainen. Sain vastauksen että se kaikki selviäisi myöhemmin. Värit punainen, keltainen ja vihreä esiintyivät jossain muodossa minulle vahvasti ja sain käsityksen että tämä tietty väriyhdistelmä symboloisi jotain. Oivalsin että tulin tänne "olemaan", en saamaan vastauksia. Tämä oleminen tuntui paljon tärkeämmältä ja olennaisemmalta kuin kysymys-vastaus sarjat joita mielemme niin kovasti kaipaa. Kaikki kysymykset ja vastaukset tuntuivat sulavan pois.
Jokapuolella maassa ja kasvillisuudessa näin isoja, selväpiirteisiä kirjaimia. Kaikissa aiemmissa pyskedeelisissä kokemuksissa olen nähnyt kirjaimia mutta ne olivat aina olleet hyvin hyvin pieniä ja vaikeaselkoisia. Nyt näin selviä aakkoskirjaimia joka puolelle. Vaikka en pystynyt lukemaan viestiä olin aistivani siinä jonkinlaisen uskonnollisen teeman. Puun kuoressa näkyi symbolimainen hahmo. Välillä vihreä, välillä sininen. Tuli mieleen jokin intialainen jumala. Välillä sama kuvio näkyi lukemattomina kopioina ympäri maanpintaa. Kelasin omaa elämääni ja läheisiäni. Ihmisiä jotka ovat olleet elämässäni ja lähteneet siitä. Näin maassa kyynellammikon kyyneleistä joita en ole pystynyt vuodattamaan. Tunsin tietyn rytmin joka sai kehoni pyörimään.
Me. Me. Me. Tämän "kuulin" monta kertaa. Ymmärsin että kaikki mitä näin ja koin, se yliluonnolinen näkymä edessänikin, ei ollut minusta erillistä vaan olin osa sitä. Olin kaikkeus. Ja sitten tosiaan olin kaikkeus. Olin kaikki hyvä & paha. Suunnatessani huomioon pahaan suuni & kieleni kostui, pahalla tuntui olevan oma symbolismi joka oli jotain kosteaa, märkää. Tietynlainen syke ja humina voimistui aina pahaa lähestyessä ja tunsin kuumuutta. En mennyt syvälle pahan sisimpään mutta hyväksyin sen olemasaolon itsessäni joka rauhoitti. Käännyin hyvän puoleen jolloin tyyneys ja valo saapuivat. Koko maailma eli näiden mukaan. Kun tarkastelin pahuutta, tai olin pahuus, ympäristöstäni katosivat värit, kaikki muuttui harmaaksi & mustavalkeaksi. Lämpötila laski ja sää muuttui epävakaaksi, alkoi tuulla. Näin ja tunsin kärpäsiä lentelevän ympärilläni ja ryömivän päälläni vaikka samaan aikaan tiesin että niitä ei ollut olemassa siinä fyyisessä maailmassa jossa kehoni istui. Äänimaailmakin ei ollut tästä maailmasta vaan kuulin ihmisten ja eläinten ääniä ympäriltäni joka suunnasta. Rasahduksia. Hyvyyteen kääntyessä värit palasivat, hyvin voimakkaina. Sää tyyntyi heti ja valo ympäröi minut. Tunsin fyysisen lämmön.
Jossain vaiheessa koin olevani valaistunut. Siinä samassa "tilassa" kuin Buddha ja muut vastaavat. Olin täynnä ymmärrystä, myötätuntoa ja hyväksymistä. Katselin ihmisluonnetta, sen haasteita ja iloja. Ymmärsin että olin se kaikkeus, täällä ihmiskehossa, tekemässä oman osuuteni, parhaani mukaan. Tyyneys ja rauha oli jotain sanoinkuvamatonta. Aika tuntui pysähtyneen. Muistan kun oli aika lähteä siitä universaalin sielun virrasta kuinka haikeasti sen tein. Pakkasin kamani ja kävelin vähän unenomaisesti polkuja pitkin puistosta ulos. Katselin näkemiäni ihmisiä vähän eri silmällä. Tuomitsematta, arvostelematta. Mietin miten pitkään tämä rauha kestäisi. Mietin myös kuinka nopeasti mieleni alkaisi hajoittamaan kokemaani. Vähättelemään sitä. Ylpeilemään siitä. Lupasin yrittää olla tarkkaavainen asian suhteen ja hyväksymällä että mielen luonteeseen kuuluu tuo kaikki. Oli aika taas palata tämän olemassaolon kuvioihin mukaan.
