Kirjoittaja Aihe: Egokuolema  (Luettu 5512 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Diogenes

  • Viestejä: 52
    • Profiili
Egokuolema
« : Elokuu 24, 2016, 20:00 »
https://en.wikipedia.org/wiki/Ego_death
https://en.wikipedia.org/wiki/Religious_experience

Ego death eli true self tai psyykkinen kuolema kuten edit: Jungilaisessa psykologiassa sanotaan. Hetki jossa ihminen yllättäen hoksaa, että hän katsoo omaa identiteettiään ulkopuolelta ja kokee ymmärryksen jossa minuus ei olekkaan sidottu siihen fyysiseen ja psykologiseen malliin minkä hän on kokenut itsekseen ja identifoituu tietoisuuteen, joka kykenee havaitsemaan tämän fyysisen ja psykologisen minän joka on silti osana tätä kokonaisuutta, mutta jossa personaallinen minä on vain rajallinen havainto hänen omasta oikeasta identiteetistään joka ei kysy muistoja, rajoja - tai helvetti - yhtikäs mitään. Asia mitä on todella vaikeaa pukea sanoiksi, koska kaikki sanat katoavat kuvaillessa sitä kokemusta koska se on kaiken konseptuaalisen ymmärtämisen toisella puolella ja sen voi ymmärtää ainoastaan kokemuksellisella tasolla. Sinä vaan vittu oot siinä ja kaikki on niinkuin pitääkin, eikä minkään tarvitse olla toisin. Tämäkin raapustus on vain konseptuaalinen muisto siitä mitä yritän kuvata. Sanoinkuvaamaton kokemus on ainoa termi mihin tätä voi mitenkään rajata ja silti sanat eivät siihen yllä.

Omassa kokemuksessa tämä tilanne tapahtui selvin päin, kelatessa omaa identitettiäni ja päädyin sellaiseen ajatusketjuun etten voinut ylläen määrittää itseäni. Löysin yllättäen itseni tilasta, missä olin täysin nykyhetkessä ja mut valtasi ihan käsittämätön rauha ja suorastaan ekstaattinen mielihyvä ja olo oli kirjaimellisesti kuin Jumalan kämmenellä. Sellainen kaiken läpitunkeva, pyyteetön rakkaus kaikkea kohtaan jostain mitä en tiennyt edes olevan olemassa ja euforia mikä laittaa polvet veteläksi mielihyvästä. 10 vuotta ateisti ja antiteisti, kelasin että uskonnot ovat paskaa, ihmisten harhauttamista ja vallankäytön väline. En ole edes missään tripissä kokenut mitään näin hienoa. Olin hetkessä missä jotenkin ymmärsin että tämä on se mitä buddhalaiset ja hindut hakee valaistumiselta ja tämä on just se sama asia minkä kristityt kokee kun ne hurahtaa uskoon. Pillahdin itkuun, polvistuin ja oli sellainen fiilis että en tiedä olenko tullut hulluksi, mutta eipä sillä ole mitään merkitystä koska tämä mitä oli tässä on kaikkea, kaikkea muuta tärkeämpää mitä mikään muu elämässä voi olla. En tiedä kestikö tätä vartti vai tunti, mutta ennen pitkää tämä tila katosi. Tämän jälkeen elämä on ollut sen saman kauneuden jahtaamista eri metodein. Ehkä joskus päästään päämäärään, ken tietää.

Kertokaa omista kokemuksistanne. Oletteko kokeneet mystillisiä kokemuksia tai egokuolemaa selvänä, sienissä tai muissa psykedeeleissä? Millaisia kokemuksia koit ja miten sen vaikutti maailmankuvaasi?
« Viimeksi muokattu: Elokuu 26, 2016, 02:11 kirjoittanut Diogenes »

Poissa homit

  • Luotettava tunnistaja
  • Viestejä: 54
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #1 : Elokuu 24, 2016, 20:56 »
Koin jotain tämäntapaista muutama viikko sitten DXM-kokeilujeni yhteydessä. Annos ei ollut edes hyvin suuri, mutta sängyllä maatessani, tutkiessani miellyttäviä visuaaleja katossa, unohdin jossain vaiheessa, kuka olen. Tietyllä tavalla tiesin olevani itse siinä, mutta tuo "itse" tuntui määrittelemättömältä ja täysin irrelevantilta siihenastisen elämäni suhteen. Aikakäsitykseni hävisi, eikä ollut menneisyyttä tai tulevaisuutta, vain se hetki, joka tuntui jollain tavoin muuttumattomalta.

En kokenut tämän yhteydessä minkäänlaista euforiaa, joten kysymyksessä lienee jollain tasolla eri kokemus. Oikeastaan tunteita ei ollut muutenkaan siinä hetkessä, oli vain jonkinlainen ajatus sen hetken kokemisesta. Miellyttävä rauha tilanteessa kuitenkin vallitsi, koska se oli niin irti kaikesta "elämästä" ja olemisesta.

Kokemus ei myöskään ollut millään tavalla spirituaalinen tai uskonnollissävytteinen. Vertaansa vailla silti, ja kokisin sen mielelläni uudelleen.

Dissosiatiivit ovat kiinnostaneet siitä lähtien vähän eri tavalla kuin aiemmin. DXM tuntuu edelleen enemmän sekoiluhuumeelta kuin varsinaiselta päänsisäiseltä matkaoppaalta. Ehkä onnistun kuitenkin jossain vaiheessa uudelleen mietiskelemään sopivassa mielentilassa niin, että saan kokemuksesta uudelleen kiinni - ehkä siinä oppiikin jotain uutta.

Edit: typo.
Tähtitaivaan alla värjyn tuijotellen kuiluun sen
Häämöttääkö jossain tieto suuremmasta, usko en

Poissa pampula

  • Luotettava tunnistaja
  • Viestejä: 317
  • Luotettavasti sienten tunnistama
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #2 : Elokuu 24, 2016, 21:22 »
Mielenkiintoinen avaus Diogenes! Mulla tuli tuota sinun kertomusta lukiessa mieleen, että kun mainitsit siitä alkaneesta jahdista, niin onko tullut saalista?

En ole egokuolemaa kokenut, en ainakaan usko. Sellaisia rajattomuuden tuntemuksia on kyllä ollut ja on. Kaiken yhteys ja erottamattomuus on usein se, mikä niistä jää. Koen sellaista varsinkin, kun kuljen yksin luonnossa.

Lainaan tähän muutaman kohdan Doug Robinsonin esseestä The Climber As Visionary, koska mun mielestä siinä puhutaan samoista asioista. Kaunis teksti, vaikka välittäjäainepuolella ei olekaan kovin asiantunteva (kirjoitettu 1969).

Lainaus
In these passages the qualities that make up the climber's visionary experience
are apparent; the overwhelming beauty of the most ordinary objects - clouds,
granite, snow - of the climber's experience, a sense of the slowing down of time
even to the point of disappearing, and a "feeling of contentment" an oceanic
feeling of the supreme sufficiency of the present. And while delicate in
substance, these feelings are strong enough to intrude forcefully in to the middle
of dangerous circumstances and remain there, temporarily superseding even
apprehension and drive for achievement.

http://web.mit.edu/lin/Public/climbing/Climber_as_Visionary.txt



Robinson vertaa kiipeilyä ja psykedeelejä myös suoraan toisiinsa ja pohtii näiden kahden menetelmän eroja. Olen pääosin eri mieltä tuosta viimeisestä lauseesta, mutta on siinä varmaankin osa myös totta.

Lainaus
These drugs have been through a series of erroneous names,
based on false models of their action:  psychotomimetic 
for a supposed ability to produce a model psychosis, and  hallucinogen, when the
hallucination was thought to be the central reality of the experience. Their
present names means simply 'mind manifesting,' which is at least neutral. These
drugs are providing people with a window into the visionary experience. They come
away knowing that there is a place where the objects of ordinary sensations remind
them of many spontaneous or 'peak' experiences and thus confirm or place a
previous set of observations. But this is the end. There is no going back to the
heightened reality, to the supreme sufficiency of the present moment. The window
has been shut and cannot even be found without recourse to the drug.


En koe kuolema-sanaa kovin luontevana tässä yhteydessä. Kuolema tuntuu liian lopulliselta ja siltä, että jotain häviää. Ehkä egon liukeneminen olisi parempi, miten teidän mielestä? Liuennut aine voi kiteytyä takaisin tai jäädä liuenneeseen muotoon. Mikään ei silloin häviä. "Kun puro yhtyy Gangesiin, siitä tulee Ganges itse. Kabir katoaa Gangesiin."
« Viimeksi muokattu: Elokuu 24, 2016, 21:48 kirjoittanut pampula »
Life is full of pain, I'm cruisin' through my brain
and I fill my nose with snow and go Rimbaud,
go Rimbaud

Poissa Diogenes

  • Viestejä: 52
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #3 : Elokuu 29, 2016, 17:09 »
Koin jotain tämäntapaista muutama viikko sitten DXM-kokeilujeni yhteydessä. Annos ei ollut edes hyvin suuri, mutta sängyllä maatessani, tutkiessani miellyttäviä visuaaleja katossa, unohdin jossain vaiheessa, kuka olen. Tietyllä tavalla tiesin olevani itse siinä, mutta tuo "itse" tuntui määrittelemättömältä ja täysin irrelevantilta siihenastisen elämäni suhteen. Aikakäsitykseni hävisi, eikä ollut menneisyyttä tai tulevaisuutta, vain se hetki, joka tuntui jollain tavoin muuttumattomalta.

En kokenut tämän yhteydessä minkäänlaista euforiaa, joten kysymyksessä lienee jollain tasolla eri kokemus. Oikeastaan tunteita ei ollut muutenkaan siinä hetkessä, oli vain jonkinlainen ajatus sen hetken kokemisesta. Miellyttävä rauha tilanteessa kuitenkin vallitsi, koska se oli niin irti kaikesta "elämästä" ja olemisesta.

Kokemus ei myöskään ollut millään tavalla spirituaalinen tai uskonnollissävytteinen. Vertaansa vailla silti, ja kokisin sen mielelläni uudelleen.

Dissosiatiivit ovat kiinnostaneet siitä lähtien vähän eri tavalla kuin aiemmin. DXM tuntuu edelleen enemmän sekoiluhuumeelta kuin varsinaiselta päänsisäiseltä matkaoppaalta. Ehkä onnistun kuitenkin jossain vaiheessa uudelleen mietiskelemään sopivassa mielentilassa niin, että saan kokemuksesta uudelleen kiinni - ehkä siinä oppiikin jotain uutta.

Edit: typo.

Kokemuksesi kuulostaa tutulta, koin joskus vastaavan kokemuksen sienien vaikutuksen alaisena. Ollessani tripillä metsässä katsoin muurahaispesää ja siinä tilanteessa kelasin että jumalauta, tuokin muurahaispesä koostuu yksittäisistä eläimistä jotka muodostavat yhteiskunnan jonka pystyy toimimaan kuin hive mind ikäänsä - tavallaan muurahaiskeko on yksilö sinällään. Siinä asiaa miettiessä totesin myös ihmisen koostuvan miljoonista soluista, bakteereista ja eliöistä jotka elävät symbioosissa keskenään. Siinä jotenkin menetin fyysisen eron käsityksen, että mitä eroa minulla ja muurahaispesällä sitten on. Tässä kokemuksessa ei ollut läsnä mielihyvää, mutta vahva samaistuminen muurahaispesän kanssa ja rajojen sulaminen kahden näennäisesti erillisten fyysisten rakenteiden välillä.


Mielenkiintoinen avaus Diogenes! Mulla tuli tuota sinun kertomusta lukiessa mieleen, että kun mainitsit siitä alkaneesta jahdista, niin onko tullut saalista?

En ole egokuolemaa kokenut, en ainakaan usko. Sellaisia rajattomuuden tuntemuksia on kyllä ollut ja on. Kaiken yhteys ja erottamattomuus on usein se, mikä niistä jää. Koen sellaista varsinkin, kun kuljen yksin luonnossa.

Lainaan tähän muutaman kohdan Doug Robinsonin esseestä The Climber As Visionary, koska mun mielestä siinä puhutaan samoista asioista. Kaunis teksti, vaikka välittäjäainepuolella ei olekaan kovin asiantunteva (kirjoitettu 1969).

Lainaus
In these passages the qualities that make up the climber's visionary experience
are apparent; the overwhelming beauty of the most ordinary objects - clouds,
granite, snow - of the climber's experience, a sense of the slowing down of time
even to the point of disappearing, and a "feeling of contentment" an oceanic
feeling of the supreme sufficiency of the present. And while delicate in
substance, these feelings are strong enough to intrude forcefully in to the middle
of dangerous circumstances and remain there, temporarily superseding even
apprehension and drive for achievement.

http://web.mit.edu/lin/Public/climbing/Climber_as_Visionary.txt



Robinson vertaa kiipeilyä ja psykedeelejä myös suoraan toisiinsa ja pohtii näiden kahden menetelmän eroja. Olen pääosin eri mieltä tuosta viimeisestä lauseesta, mutta on siinä varmaankin osa myös totta.

Lainaus
These drugs have been through a series of erroneous names,
based on false models of their action:  psychotomimetic 
for a supposed ability to produce a model psychosis, and  hallucinogen, when the
hallucination was thought to be the central reality of the experience. Their
present names means simply 'mind manifesting,' which is at least neutral. These
drugs are providing people with a window into the visionary experience. They come
away knowing that there is a place where the objects of ordinary sensations remind
them of many spontaneous or 'peak' experiences and thus confirm or place a
previous set of observations. But this is the end. There is no going back to the
heightened reality, to the supreme sufficiency of the present moment. The window
has been shut and cannot even be found without recourse to the drug.


En koe kuolema-sanaa kovin luontevana tässä yhteydessä. Kuolema tuntuu liian lopulliselta ja siltä, että jotain häviää. Ehkä egon liukeneminen olisi parempi, miten teidän mielestä? Liuennut aine voi kiteytyä takaisin tai jäädä liuenneeseen muotoon. Mikään ei silloin häviä. "Kun puro yhtyy Gangesiin, siitä tulee Ganges itse. Kabir katoaa Gangesiin."

Saalista on tullut. Tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen koin kahdesti kokemuksen, joka muistutti zenbuddhalaisuuden kenshoa (https://en.wikipedia.org/wiki/Kensho). Nämä kokemukset eivät olleet yhtä syviä, mutta silti ymmärrykseltään arvokkaita. Omassa kokemuksessani näitä hetkiä varjosti tietynlainen konseptuaalinen paradoksi, jota olin yrittänyt ratkaista.

Koin myös pitkän ajanjakson, jolloin en onnistunut meditaatiossa "pääsemään" mihinkään tietoisuuden muutosta vastaavaan tilaan ja tuskailin sen kanssa. Tätä kokemusta nimitetään myös termillä Dark Night of the Soul, jolla runollisesti viitataan ihmisen kokemukseen tilasta olla "cut-off from the Divine." Nykyisin pääsen tähän meditatiiviseen tilaan huomattavasti helpommin, joka on luultavasti rutiinista kiinni pitämisen ja ajatuksiin tarrautumattomuuden tulosta.

Meillä länsimaisillä ihmisillä on usein vahvoja negatiivisia assosisaatioita kuolemaan, joka osittain johtuu siitä miten paljon suojaamme itseämme kuoleman käsittelemiseltä. Tämän takia Stoalaisilla oli usein tapana miettiä kuolevaisuuttaan ja buddhalaisten munkkien meditaatioon kuuluu meditaatio hautapaikoilla. Olemassaolon loppu on jo itsessään kaikkien pelkojen juuri. Jotkut sanovat, että kun ihminen on valmis kohtaamaan fyysisen kuoleman rajoituksen, hän voi välittömästi valaistua koska tämä saavuttaa ymmärryksen fyysisen ja psykologisen minän rajoittumattomuudesta henkilökohtaiseen identiteettiin ja kehoon. Tämän ymmärtäminen on puhtaasti kokemuksellista, eikä pelkkä intellektuaalinen ymmärtäminen riitä oivallukseen. Ehkä kuolemaa paremmin kuvaa käsitys vesipisarasta meressä - vesipisara on osa merta, mutta vesipisara ei ole meri. Sinä olet meri. Vesipisara on vain muuttunut osaksi merta. https://en.wikipedia.org/wiki/Oceanic_feeling

Musta ehkä tärkein elementti mitä tulee hengellisyyteen (ja tieteeseen) on totuuden etsintä riippumatta siitä mitä halutaan asioiden olevan ja hyväksytään ne asiat osaksi todellisuutta, jotka osoittautuvat meille todeksi (samalla ottaen huomioon sen tosiasian että me ihmisetkin saatetaan huijata itseämme, mm. psykologisten projektioiden, asioiden kieltämisen, bias-ajatusten tai vaikka tunneperäisen investoinnin seurauksina). Tämän takia kannattaa olla kriittinen myös omia käsityksiä kohtaan, koska se mahdollistaa mahdollisimman objektiivisen skeeman luomisen maailmasta ja täten mahdollistaa mahdollisimman vähäisen ristiriidan oman sisäisen maailman ja ulkoisen maailman välillä. Luulen että tämä ristiriita on kaiken kärsimyksen lähde ihmisen elämässä - esimerkkinä, puoliso joka jättää sinut. Jos tämä asia tulee järkytyksenä jota et ole voinut käsitellä, on se vastoin sinun sisäistä maailmankuvaasi vaikka ulkoinen todellisuus, no, se toimii miten se toimii. Tunnemaailmaa sen sijaan värittäisi helpotus ja vapaus, jos olisit oikeasti jo kyllästynyt suhteeseen ja kaipaisit sinkkuelämää parisuhteen sijaan. Odotukset, pettymiset ja takertumiset tapahtuvat kun maailma ei vastaa sisäistä maailmaa. Ristiriita oman ulkoisen todellisuuden välillä aiheuttaa negatiivisia tunnetiloja - käsittelemättömiä tunnekokemuksia menneisyydestä, joiden hyväksyminen vaatii kipeidenkin kokemusten kohtaamista ja asioiden tuomista valoon.

"Suffering is mandatory. To suffer is optional."
 
« Viimeksi muokattu: Elokuu 29, 2016, 17:13 kirjoittanut Diogenes »

Poissa Meischel

  • Viestejä: 31
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #4 : Joulukuu 28, 2016, 18:12 »
Herättelempä vähän tätä ketjua.

Ite kerran koin tällaisen identiteetin kuoleman/sulautumisen hetken myös täysin selvinpäin. En ollut vielä silloin kuullutkaan puhittavan mistään "ego deatheistä" enkä ollut vielä minkäänlaisia psykedeelejä kokeillut, enkä ollut muutenkaan hengellinen heppu. Pikkupojasta asti olen ollut kiinostunut tieteestä ja varsinkin avaruuden ja universumin tutkimisesta ja lukenut satoja Tieteen Kuvalehtiä ja netin artikkeleita, kun kerran n. pari vuotta sitten tuli jossakin (muistaakseni facebookissa) ihan sattumalta vastaan tällainen kuva, jossa oli taustalla tähtisumua ja keskellä teksti: "A scientist is made of atoms and he studies atoms. So he is just universe become conscious and studying itself" -tai jotain sinnepäin. Tekstin luettuani mykistyin. Pariin sekuntiin ei nupolissa liikkunut ajatuskaan. Sitten päälle jysähti uskomaton helpottumisen tunne. Palaset loksahti paikoilleen. Tuntui kuin olis tajunnut elämän tarkoituksen, tai vastaavaa ja huomata kuinka helvetin yksinkertainen juttu se loppujen lopuks on. Olla olemassa. Kokea. Kaikki kävi järkeen. Jonkun aikaa oli jäätävän euforinen olo ja jotenkin kaikki mitä katsoin ja koskin ympärilläni tuntui olevan just niinku pitääkin. Ja vaikka ne olis jotenkin toisin, ne olis silti just oikein. Annoin käden lipua seinää pitkin ja tajusin, että ei meikäläisen iholla ja maalatulla kiviseinällä ollut lopulta paljoakaan eroa. Tai tuolla keittiönpöydällä. Tai polkupyörän kahvoilla, eikä ilmalla jota vetelen kitusiini. Samasta alkuräjähdyksestä kaikkien alkuaineet oli peräisin (jos siis uskoo alkuräjähdykseen). Ja mietin koko ihmiskuntaa ja tajusin, että mitä eroa meilläkään loppujen lopuksi on. Kaikki ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka kaikki kokevat tän saman elämän omista perspektiiveistään. Ja jotka kaikki ovat tehty näistä samoista aineista kuin minä, tämä seinä, tuo keittiönpöytä, eläimet ja kasvit ja koko universumi. Tämä sama fiilis jatkui vielä seuraavana päivänä ja pitkään sen jälkeenkin, ei kuitenkaan niin mykistävänä enää.

Tämän kokemuksen jälkeen vois sanoa, että meikäläisen ajatusmaailma muuttui täysin. Katson elämää nyt ihan eri tavalla. Ennen tuota päivää olin kiinnostunut ainoastaan siitä minkä voi nähdä, mitä voi koskettaa ja tutkia, mutta sillon aloin kiinnostua myös subjektiivisista kokemuksista. Mitä voit tuntea, kokea. Mistä tulee tietoisuus? Onko se aivoissa vai niiden ulkopuolella? Mihin kaikkeen ihmismieli pystyykään. Käytin pitkän aikaa ihan yksikseni kotona vain tutustuakseni itseeni ajatuksissani. Tajusin kuinka todella yksinkertaista loppujen lopuksi koko elämä on. Usein siitä vaan tehdään niin helvetin hankalaa, myös ihan tiedostamattaan. Ja kaikki tämä, vain yhden kuvan nähtyäni ja vielä täysin selvinpäin. Tottakai meni pitkän aikaa, ennenkuin mitenkään sain järkevästi integroitua kokemusta jokapäiväiseen elämään ja prosessi jatkuu yhä. Ei mitään sellaista, että koin huikean valaistumisen ja musta muuttui yhtäkkiä joku Buddha enkä ikinä ole enää surullinen tai tai vihainen. Enemmänkin sellainen turha huoli kadonnut elämästä, kun tajus ettei tämä niin vakavaa ole. Tämä oli tähän asti yksi elämäni tärkeimmistä kokemuksista, ja tulee varmasti olemaan myös jatkossakin, vaikka vielä kymmeniä vuosia elämää edessä (ainakin toivon mukaan ;)).

Olihan vuodatus. Silti koin sen tarpeelliseksi.

Edit: kerran tämän tapauksen jälkeen koin myös minuuden täydellisen häviämisen poltettuani Amsterdamissa salviaa, mutta se olikin taas kokonaan eri juttu.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 28, 2016, 18:22 kirjoittanut Meischel »
On these barren lands, nothing to enhance. Crown yourself with empty hands.

Poissa pampula

  • Luotettava tunnistaja
  • Viestejä: 317
  • Luotettavasti sienten tunnistama
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #5 : Tammikuu 06, 2017, 02:18 »

Olihan vuodatus. Silti koin sen tarpeelliseksi.


Kaunis vuodatus!
Life is full of pain, I'm cruisin' through my brain
and I fill my nose with snow and go Rimbaud,
go Rimbaud

Poissa Diogenes

  • Viestejä: 52
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #6 : Tammikuu 09, 2017, 01:23 »
Herättelempä vähän tätä ketjua.

Ite kerran koin tällaisen identiteetin kuoleman/sulautumisen hetken myös täysin selvinpäin. En ollut vielä silloin kuullutkaan puhittavan mistään "ego deatheistä" enkä ollut vielä minkäänlaisia psykedeelejä kokeillut, enkä ollut muutenkaan hengellinen heppu. Pikkupojasta asti olen ollut kiinostunut tieteestä ja varsinkin avaruuden ja universumin tutkimisesta ja lukenut satoja Tieteen Kuvalehtiä ja netin artikkeleita, kun kerran n. pari vuotta sitten tuli jossakin (muistaakseni facebookissa) ihan sattumalta vastaan tällainen kuva, jossa oli taustalla tähtisumua ja keskellä teksti: "A scientist is made of atoms and he studies atoms. So he is just universe become conscious and studying itself" -tai jotain sinnepäin. Tekstin luettuani mykistyin. Pariin sekuntiin ei nupolissa liikkunut ajatuskaan. Sitten päälle jysähti uskomaton helpottumisen tunne. Palaset loksahti paikoilleen. Tuntui kuin olis tajunnut elämän tarkoituksen, tai vastaavaa ja huomata kuinka helvetin yksinkertainen juttu se loppujen lopuks on. Olla olemassa. Kokea. Kaikki kävi järkeen. Jonkun aikaa oli jäätävän euforinen olo ja jotenkin kaikki mitä katsoin ja koskin ympärilläni tuntui olevan just niinku pitääkin. Ja vaikka ne olis jotenkin toisin, ne olis silti just oikein. Annoin käden lipua seinää pitkin ja tajusin, että ei meikäläisen iholla ja maalatulla kiviseinällä ollut lopulta paljoakaan eroa. Tai tuolla keittiönpöydällä. Tai polkupyörän kahvoilla, eikä ilmalla jota vetelen kitusiini. Samasta alkuräjähdyksestä kaikkien alkuaineet oli peräisin (jos siis uskoo alkuräjähdykseen). Ja mietin koko ihmiskuntaa ja tajusin, että mitä eroa meilläkään loppujen lopuksi on. Kaikki ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka kaikki kokevat tän saman elämän omista perspektiiveistään. Ja jotka kaikki ovat tehty näistä samoista aineista kuin minä, tämä seinä, tuo keittiönpöytä, eläimet ja kasvit ja koko universumi. Tämä sama fiilis jatkui vielä seuraavana päivänä ja pitkään sen jälkeenkin, ei kuitenkaan niin mykistävänä enää.

Tämän kokemuksen jälkeen vois sanoa, että meikäläisen ajatusmaailma muuttui täysin. Katson elämää nyt ihan eri tavalla. Ennen tuota päivää olin kiinnostunut ainoastaan siitä minkä voi nähdä, mitä voi koskettaa ja tutkia, mutta sillon aloin kiinnostua myös subjektiivisista kokemuksista. Mitä voit tuntea, kokea. Mistä tulee tietoisuus? Onko se aivoissa vai niiden ulkopuolella? Mihin kaikkeen ihmismieli pystyykään. Käytin pitkän aikaa ihan yksikseni kotona vain tutustuakseni itseeni ajatuksissani. Tajusin kuinka todella yksinkertaista loppujen lopuksi koko elämä on. Usein siitä vaan tehdään niin helvetin hankalaa, myös ihan tiedostamattaan. Ja kaikki tämä, vain yhden kuvan nähtyäni ja vielä täysin selvinpäin. Tottakai meni pitkän aikaa, ennenkuin mitenkään sain järkevästi integroitua kokemusta jokapäiväiseen elämään ja prosessi jatkuu yhä. Ei mitään sellaista, että koin huikean valaistumisen ja musta muuttui yhtäkkiä joku Buddha enkä ikinä ole enää surullinen tai tai vihainen. Enemmänkin sellainen turha huoli kadonnut elämästä, kun tajus ettei tämä niin vakavaa ole. Tämä oli tähän asti yksi elämäni tärkeimmistä kokemuksista, ja tulee varmasti olemaan myös jatkossakin, vaikka vielä kymmeniä vuosia elämää edessä (ainakin toivon mukaan ;)).

Olihan vuodatus. Silti koin sen tarpeelliseksi.

Edit: kerran tämän tapauksen jälkeen koin myös minuuden täydellisen häviämisen poltettuani Amsterdamissa salviaa, mutta se olikin taas kokonaan eri juttu.

Hyvin samaistuttavaa tekstiä! Yksi asia minkä koin kokemuksessa merkittävänä, oli se miten se sama euforinen tunne muistuttaa kokemusta jostain pyhästä ja pyytettömästä rakkaudesta. En yhtään ihmettele miten jotkut pamahtavat uskoon tuon kokemuksen koettuaan, oli se sitten buddhalaisuus tai kristinusko. Yksi kirja jota voin suositella on Dao De Ching, kiinalaisen taolaisen vanhan miehen neuvoja miten elää hyvää elämää. Kuuntelin pari kuukautta sitten ko. opuksen äänikirjana ja se pureutuu jotenkin niin syvästi todellisuuden ytimeen ja Daota niin perinpohjin käsittelevästi, että sitä kuunnellessa voi vain huokailla miten totta se on. Tulee jotenkin sellainen on että se puhuttelee tavalla jossa se pyrkii luomaan kaikkeudesta mahdollisimman todellisen ja tieteellisen tarkan kuvan ja sitä kuunnellessa tulee jotenkin tosi lämmin ja hengellinen olo jota on vaikeaa pukea sanoiksi.
 
Mulla on myös kokemuksia salviasta extract-muodossa, mutta mielestäni salvia ja herääminen eroavat siinä että salvia luo hyvin unimaisen absurdin ja abstraktin lyhyen kokemuksen, siinä missä herääminen tuntuu siltä että ikään kuin heräisi oman mielensä luomasta illuusiosta ja astuisi siihen miten asiat oikeasti ovat. Salvia on kuitenkin tosi mielenkiintoinen psykoaktiivinen kasvi, harvoja (ainoita?) kasveja joiden ainoa keino lisääntyä on kaatua ja lyödä oksasta varsi maahan ja luoda identtinen klooni kasvista, joka tekee kaikista maailman poltetuista salvioista genetiikaltaan identtisen saman kasvin alkuperäisen kanssa. Mekin ollaan evoluution kautta tultu samoista alkueliöistä ja ollaan kaukaisia serkkuja tälle kasville. En muista kuka mutta eräs tiedemies kerran sanoi, että hän ei koskaan lue science-fictionia koska todellisuus itsessään on niin käsittämättömän mielenkiintoista
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 09, 2017, 01:34 kirjoittanut Diogenes »

Poissa Meischel

  • Viestejä: 31
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #7 : Tammikuu 09, 2017, 19:29 »
Hyvin samaistuttavaa tekstiä! Yksi asia minkä koin kokemuksessa merkittävänä, oli se miten se sama euforinen tunne muistuttaa kokemusta jostain pyhästä ja pyytettömästä rakkaudesta. En yhtään ihmettele miten jotkut pamahtavat uskoon tuon kokemuksen koettuaan, oli se sitten buddhalaisuus tai kristinusko. Yksi kirja jota voin suositella on Dao De Ching, kiinalaisen taolaisen vanhan miehen neuvoja miten elää hyvää elämää. Kuuntelin pari kuukautta sitten ko. opuksen äänikirjana ja se pureutuu jotenkin niin syvästi todellisuuden ytimeen ja Daota niin perinpohjin käsittelevästi, että sitä kuunnellessa voi vain huokailla miten totta se on. Tulee jotenkin sellainen on että se puhuttelee tavalla jossa se pyrkii luomaan kaikkeudesta mahdollisimman todellisen ja tieteellisen tarkan kuvan ja sitä kuunnellessa tulee jotenkin tosi lämmin ja hengellinen olo jota on vaikeaa pukea sanoiksi.
 
Mulla on myös kokemuksia salviasta extract-muodossa, mutta mielestäni salvia ja herääminen eroavat siinä että salvia luo hyvin unimaisen absurdin ja abstraktin lyhyen kokemuksen, siinä missä herääminen tuntuu siltä että ikään kuin heräisi oman mielensä luomasta illuusiosta ja astuisi siihen miten asiat oikeasti ovat. Salvia on kuitenkin tosi mielenkiintoinen psykoaktiivinen kasvi, harvoja (ainoita?) kasveja joiden ainoa keino lisääntyä on kaatua ja lyödä oksasta varsi maahan ja luoda identtinen klooni kasvista, joka tekee kaikista maailman poltetuista salvioista genetiikaltaan identtisen saman kasvin alkuperäisen kanssa. Mekin ollaan evoluution kautta tultu samoista alkueliöistä ja ollaan kaukaisia serkkuja tälle kasville. En muista kuka mutta eräs tiedemies kerran sanoi, että hän ei koskaan lue science-fictionia koska todellisuus itsessään on niin käsittämättömän mielenkiintoista

Vois olla kyllä mielenkiintoinen kirja lukea. Täytynee paneutua asiaan ja kattoa, löytyisikö kyseistä opusta jostakin. Kiitos vaan vinkistä!

Ja tuosta Salviasta: kyllä, eroaa tästä "heräämisestä" täysin, ainakin oman kokemuksen perusteella. Ehkä sekin voi herättää ihmisen kyseenalaistamaan kaiken mitä on ennen oppinut uskomaan ja luulee tietävänsä, mutta minulla se ei tätä tehnyt. Varmaankin koska olin jo alkanut näitä asioita kelailemaan oikein urakalla. Mutta vaikka tämä Salvian tuottama kokemus olikin suoraan sanottuna pelottava, sekin auttoi arvostamaan elämää entistä enemmän. Ehkä ihmisen joskus pitää oppia kuolemaan, ennenkuin osaa elää.
On these barren lands, nothing to enhance. Crown yourself with empty hands.

Poissa Hattivattitatti

  • Viestejä: 98
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #8 : Tammikuu 26, 2017, 13:29 »
Ajattelin, että tähän voi kirjoittaa myös toisesta aiheesta, joka tavallaan liittyy egokuolemaan ja näin ollen turha sille avata erillistä aihetta.

Itse siis olen tehnyt aika paljon työtä suggestoidakseni itseäni kohti derealisaatiota. Derealisaatio kuitenkin pidetään oireena ja ei sinänsä minään mitä kuuluisi yrittää saada aikaiseksi päässä, mutta itse alan olla kohtuullisen tottunut siihen. Kyse siis on siitä, että ei pidä mitään ympäristössä todellisena, tai tietenkin ympäristö on todellista, mutta esimerkiksi kokee olevansa vaikka Deadpool, sarjakuvasankari, joka puhuu "neljännen seinän" läpi ymmärtäen olevansa sarjakuvassa. Derealisaatio voi siis olla pähkähullua, mutta itse olen tullut siihen tulokseen, että JOS jotain on maailmankaikkeuden taustalla, niin uskoisin, että tällöin juurikin idea on siinä, että se on eräänlainen "huijaus".

Syy miksi huijaus johtuu siitä, että jos ajattelee vaikka tietoisuuden elävän jossain omassa lokerossaan (dualismi), niin tällöin myös koneet voisivat avata portteja tuollaisiin lokeroihin ja en usko, että koneet tulevat avaamaan portteja mihinkään, että psykedeelien maailmat tulevat tästä kaikesta. Kuitenkin tuo derealisaatio voisi olla eräänlainen "nykyajan valaistuminen", kun maailmassa jopa tiedemiehet ovat käsitelleet Nick Bostromin simulaatio-argumentteja, jne. Itse ehkä lähtisin kuitenkin René Descartesin "Pahan demonin" suuntaan, tai onko sillä edes väliä mistä koko "huijaus" olisi tehty?

Kysymys on siitä, että ihminen, joka elää derealisaatiossa voi olla todella pähkähullu, koska logiikka sanoo, että tässä on kaikki, mutta pää sanoo, että ei ole. Näin ollen se luo konfliktin, mutta itse ainakin tykkään siitä maailmasta, että ei ota todellisuutta mitenkään tosissaan. Ehkä me kaikki kuolemme, ehkä emme, mutta todellisuuden saattoi ottaa kokemuksena jo epätodellisena. Syitä kuitenkin "huijaukselle" löytyy maailmassa psykedeelejen karkkimaailmallisuudesta antrooppiseen periaatteeseen, koska onhan se outoa, että jo parinkymmenen vuoden päästä elämme maailmassa, jossa voi laittaa lasit päähän ja nähdä lohikäärmeiden lentävän taivaalla Pekingissä. Hullummaksi se menee kun tulee tekoäly, koska tällöin virtuaalisessa taivaassa lentävät lohikäärmeet voisivat jopa toimia älyllisesti.

Tämä siis on se juttu, että derealisaatio voi olla pähkähullua, mutta näen sen oikeastaan ainoaksi tavaksi elää, jos ajattelee, että on tuonpuoleinen tai uudelleensyntymä, koska molemmat voi selittää sillä, että "neljännen seinän" takana tapahtuu erilaisia laskutoimituksia taikka ajatuksia.

Egokuolema on ihan kiinnostava juttu, mutta halusin kirjoittaa tähän myös siihen liittyvästä derealisaatiosta. Uskoisin, että monilla käyttäjillä tälläkin sivustolla on varmasti ollut sellaisia kokemuksia, ja itse siis pidän oikeastaan siitä elämäntyylistä. Ja kun monet kuvaavat, että se saattaisi olla vaikka paniikkihäiriöihin liittyvää, niin tietenkin kun todellisuuden olemus muuttuu, esim. pankissa olessa, tjsp., niin sitä voi tulla, mutta kun mieli tottuu ajatukseen, niin se muuttaa kaikkea.

Ja tietenkin täytyy sanoa, että elämä voi jatkua myös Big Bounce -ajattelun kautta tai sillä tavoin, että joskus vaan rakennetaan kone, joka laskee menneisyyden ja luo tietoisuuden takaisin tekemällä samat struktuurit kuin kuoleman hetkellä, mutta ne myös ovat hieman kyseenalaisia ja itse diggailen enemmän siitä, että kaikki on aika pähkähullua, koska tuo vapaus kun tuntee, että todellisuus ei ole ns. "todellinen", niin tällöin voi kulkea ajatuksissa todella pitkälle erityisesti, jos pitää vaikka todellisuutta "huijauksena". Itselle ehkä hulluin tapa nähdä maailmaa on pohtia, että voiko olla jotain ajan ja avaruuden läpäisevää niin, että jokainen tarina maailmassa on kirjoitettu jonkinlaiseen "Elämän kirjaan". Tällöin pelkkä ajatus siitä, että kun näkee "viestin" loputtomassa informaatiossa, niin ajatus siitä, että ajattelee sen olevan "viesti", niin se on riittävä jo luomaan sen kontekstin, että "joku jossain" ymmärsi, että tuolla tavoin sillä hetkellä ajattelisi.

En kuitenkaan hirveästi suosittele uskomaan, että 11:11 olisi viesti, jne., mutta totuus on, että kun kulkee siihen rakenteeseen, että ajattelee todellisuuden olevan "huijaus", niin avautuu ihan toisenlainen maailma.

Poissa Meischel

  • Viestejä: 31
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #9 : Tammikuu 26, 2017, 21:18 »
Itse siis olen tehnyt aika paljon työtä suggestoidakseni itseäni kohti derealisaatiota. Derealisaatio kuitenkin pidetään oireena ja ei sinänsä minään mitä kuuluisi yrittää saada aikaiseksi päässä, mutta itse alan olla kohtuullisen tottunut siihen. Kyse siis on siitä, että ei pidä mitään ympäristössä todellisena, tai tietenkin ympäristö on todellista, mutta esimerkiksi kokee olevansa vaikka Deadpool, sarjakuvasankari, joka puhuu "neljännen seinän" läpi ymmärtäen olevansa sarjakuvassa. Derealisaatio voi siis olla pähkähullua, mutta itse olen tullut siihen tulokseen, että JOS jotain on maailmankaikkeuden taustalla, niin uskoisin, että tällöin juurikin idea on siinä, että se on eräänlainen "huijaus".

Tästähän ainakin Hindulaisuudessa puhutaan nimellä "Maya". Että tämä elämä ja maailma on juurikin vain huijausta. Illuusio, jonka takana on se oikea todellisuus.

Itselläni on usein myös tällainen "derealisaatio" -fiilis. Tuntuu, että "tiedän" tän kaiken takana olevan jotain täysin muuta. Jotain, mihin ihminen (ainakaan vielä) ei pääse täysin käsiksi, mutta voi luulla ymmärtävänsä edes sen olemassaolon. Vähän kuin olisi olemassa se "oikea" todellisuus. Mitä maailmankaikkeus oikeasti on. Ja sitten tämä elämä, minkä syystä tai toisesta koemme.

Sitähän me ei ehkä koskaan saada tietää, mutta onhan se hienoa, että meillä on kyky edes ajatella ja pohtia tällaisia juttuja!
On these barren lands, nothing to enhance. Crown yourself with empty hands.

Poissa Kukkahattusetä

  • Viestejä: 19
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #10 : Kesäkuu 20, 2017, 14:12 »
Itsellä tulee välillä sellaista itsetutkiskelua kehon oman minän ulkopuolelta. Katson itseäni jossain tapahtuneessa tilanteessa neutraalissa katsojan ominaisuudessa, täysin ilman omia arvoja tai näkemyksiäni.

Välillä opettavaa ja toisaalta pelottavaa 😬

Mitä lie tuo sitten on 🤔
Matkailu avartaa 😉

Poissa homit

  • Luotettava tunnistaja
  • Viestejä: 54
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #11 : Kesäkuu 23, 2017, 12:08 »
Itsellä tulee välillä sellaista itsetutkiskelua kehon oman minän ulkopuolelta. Katson itseäni jossain tapahtuneessa tilanteessa neutraalissa katsojan ominaisuudessa, täysin ilman omia arvoja tai näkemyksiäni.

Välillä opettavaa ja toisaalta pelottavaa 😬

Mitä lie tuo sitten on 🤔

Silläkin riskillä, että mennään vähän offtopicin puolelle, tuo on juurikin sitä, mitä usein itse nykyään haen psykedeeleiltä. Normiarki on täynnä ajatusluuppeja ja toisiaan ruokkivia sosiaalisia ja muita käyttäytymismalleja, jotka ainakin mun tapauksessa on usein vahingollisia. Koen itse, että psykedeelit murskaavat noita malleja, hajottavat niitä pieniin palasiin rikkomalla mun normaaleja assosiaatioketjuja ajatuksesta toiseen. Paljastavat ajatukset sellaisina kuin ne ovat, ilman motiivien ja asenteiden pakkolastia. Kirkkaita, selkeitä käsitteitä, tai annoksen kasvaessa riittävästi, koko käsitteiden hajoaminen ja tyhjyys. Puhdistava sellainen.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 23, 2017, 12:14 kirjoittanut homit »
Tähtitaivaan alla värjyn tuijotellen kuiluun sen
Häämöttääkö jossain tieto suuremmasta, usko en

Poissa Kukkahattusetä

  • Viestejä: 19
    • Profiili
Vs: Egokuolema
« Vastaus #12 : Kesäkuu 24, 2017, 11:00 »
Onhan se erikoista kyllä, kun katsot ja kuuntelet itseäsi kehon ulkopuolelta. Siinä tosiaan tulee niitä ajatuksia, että miten muuttaa käytöstään kohti "parempaa" minää. Varmasti itsekkin kehittynyt prosessin seurauksena 🤔
Matkailu avartaa 😉