Kirjoittaja Aihe: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.  (Luettu 3360 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« : Helmikuu 03, 2015, 17:12 »
Viimein koitti mahdollisuus päästä kokeilemaan kasvatusprojektini suomasta sadosta. Sitä onkin jo vierähtänyt aikaa joku viisitoista vuotta edellisestä psykedeelikokeilusta. Tuolloin nuorempana kokemukset olivat enimmäkseen aika pahoja ja ikäviä, liian rankkoja. Nyt oli jännittävää kokea näin varttuneemmalla iällä kuinka äijän käy. Cubensis oli kokeilussa nyt ensikertaa.

Söin kaksi grammaa kuivaa sientä. Ajattelin ennen nousua laittaa kakluunin tulille ja astiat pesukoneeseen. Hain puita pihalta ja latelin puut takkaan ja sytytin tulen. Aikaa oli jo mennyt sen verran, että alkoi selvästi tuntua muutoksia olotilassa. Pian silmissä alkoi kipinöidä lumihiutaleen kaltaisia värikkäitä kiteitä, musiikki alkoi aaltoilemaan. Tajusin, että nyt se on menoa. Tiskit saa jäädä.

Katselin kakluunin rautaisia luukkuja. Niiden pinnalle alkoi hahmottua näitä värikkäitä kiteitä. Ne muodostivat liikkuvia kuvioita luukkujen muuttuvien pinnanmuotojen päälle. Ympärilläni kaikki kirkastui. Vaikka oli kaunista niin silti mieleeni hiipi hiljalleen jännitys siitä, että kuinka tässä mahtaa käydä ja mihin päädytään. Vanhat huonot matkat kummittelivat taustalla. Vaivuin syvemmälle ja jännitys nousi yhä vahvemmin pinnalle. Tunsin voimakasta tarvetta päästä puolisoni syleilyyn ikäänkuin hakemaan turvaa. Istuimme sylikkäin ja halailimme. Pian alkoi olla vaikea puhua ja vaivuin yhä syvemmälle jonnekkin toisaalle. Jännitti ja pelotti. Tiesin että tästä ei ole pitkämatka siihen pakokauhuun, jota aiemmilla matkoilla olen kokenut ja joka mieleeni on jäänyt kummittelemaan moniksi vuosiksi.

Minun oli pakko asettua makuulle. Sain jotenkin sanottua naiselleni että toivoisin hänen pitävän minusta kiinni ja armeliaasti hän teki niin. Vaivuin yhä syvemmälle. Kaikki loogisuus ja mitattavuus katosi. Tunsin olevani tilassa, jota ei voi mitata millään tavalla. Kaikki aineellisuus oli hävinnyt. Minun oli pakko pitää silmiä kiinni. Aloin nähdä olevani aineettomassa mutta silti jollain tavalla suljetussa tilassa, joka täyttyi kaikenlaisilla valossa kylpevissä säikeistä, virtauksista, lonkeroiden kaltaisista muodoista. Kaikki liikkui taustalla soivan musiikin tahdissa. Värimaailma oli loputon. Tunsin että minun pitäisi antaa mennä mutten uskaltanut. Oma kokemukseni oli tietoinen mutta pelokas, pakokauhu oli lähellä. aina välillä sain silmiäni auki sen verran että sain todettua että olen kuitenkin turvallisesti kotona. Puolisoni tunisin kokoajan vierelläni.

Tätä tilaa kesti tunnin verran, sitten äkisti sain riuhtaistua itseni jälleen " tähän " maailmaan. Sain silmäni kunnolla auki, nousin seisomaan ja totesin palanneeni kotiini. Siitä alkoi seuraava vaihe. Aloin lakkaamatta puhumaan ajatuksiani puolisolleni. Kerroin tajunneeni, että todellakin tarvitsen toisen ihmisen rinnalle ja että hän on minulle tärkeä. Hänen kanssaan olen kokonainen yksi.

Nyt oli pakko pysyä kokoajan liikkeellä. Kävelin olohuoneessa ympyrää, samalla pelko ja hiipivä pakokauhu poistui ja tilalle tuli hilpeä ihmettely. Katsoin seinäkelloa ja hetken päästä uudelleen. Oli kulunut minuutti. Aloin pohdiskella aikaa. Se tuntui järjettömältä, todellisesta maailmasta irralliselta määreeltä, jota ei oikeasti ole, kuin matolta lattian päällä. Sitä pystyi nostamaan reunalta ja alta paljastui jokin minkä päällä se oli mutta minkä päällä se oli, sitä en pystynyt käsittämään.Katsoin jälleen useasti kelloa, aina oli kulunut minuutti. Pohdiskelin minuuttia ja se alkoi tuntua aineelliselta. Totesin että minuutti on kuin kuutio, kuin jokin lohkare, joka vierähtää sivuun aina uuden tieltä. Aika oli kuin Minecraft peli jossa minuutin mittaiset kuutiot muodostivat ajan.

Ajan pohdiskelu kulki jonkinlaisena pääteemana halki koko loppumatkan. Jossain vaiheessa aloin kokea hyvin voimakkaasti olohuoneemme lämpötilanvaihtelut. Toisella puolella huonetta takan äärellä oli todella mielyttävän lämmintä, toisella puolella huonetta todella viileää. Pian ymmärsin että lämpimän ja viileän välinen etäisyys on aika. Tästä olin varsin vakuuttunut ja tunsin helpotusta ratkaistessani ajan suuren mysteerin.

Matka alkoi taittua laskuun ja aloin loppumatkasta pohdiskella joitakin sanoja kuten: aikamatka, aikamoinen ja sitä miten aika liittyy näihin sanoihin ja näiden sanojen paradoksaalista merkitystä. Aloin tuntea voimakasta tarvetta alkaa laittamaan astioita atianpesukoneeseen. Tehdä työ valmiiksi, joka piti jo ennen matkaa suorittaa. Se oli uskomattoman vaivalloinen työ, mutta kun se oli saatu päätökseen oli matkakin jo ohi ja voin todeta palanneeni turvallisesti kotisatamaani.

Nyt muutama päivä reissun jälkeen, olen varsin tyytyväinen kokemukseen. Tärkeä matka ainakin siksi, että sain pelottavan alun käännettyä voitoksi ja ehkä ainakin hieman häivytettyä epämielyttäviä muistoja nuoruuden pahoista tripeistä.

Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Klonkku

  • Viestejä: 1 377
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka.
« Vastaus #1 : Helmikuu 12, 2015, 13:44 »
Kuulostaa aikamoiselta matkalta!  8) Aika on uskomaton asia tripillä.  Se on järjetöntä, koska se on niin järjetöntä! Miten asia, joka on niin itsestään selvä arkielämässä, voi olla maailman järjettömin ja monimutkaisin asia tripillä?! Koska pidämme sitä normaalisti niin itsestään selvänä. Mutta pohjimmiltaan aika vain on ihmisen keksintö, jonka avulla voidaan selvittää erilaisia matemaattisia pulmia ja aikatauluttaa elämäämme. Erimerkiksi vuorokausi sattuu maapallolla olemaan hyvin poikkeava esimerkiksi Jupiteriin. Jos eläisimme Jupiterilla, vuorokautemme olisi vain kymmenisen tuntia ja aikakäsityksemme olisi aivan jotain muuta. Onko aikaa siis oikeastaan olemassa? Ei. Ei ole aikaa. Se on vain ihmisen keksimä mittayksikkö (joka ohjaa elämäämme valitettavasti aivan liikaa). Aika on aivan kuten metrit. Puut ovat tietyn pituisia, mutta metri itsessään ei merkitse varsinaisesti mitään. Olemme keksineet matematiikan, jotta voimme vertailla, mitata ja selvittää asioita. Pyörimme sattumoisin juuri tällä planeetalla tyhjyydessä, jossa ei    ole    aikaa. Kaikki vain on sanan syvimmässä merkityksessään. Me emme vain aina muista sitä. Jos muistaisimme, osaisimme ehkä elää enemmän tässä ja nyt. Ei eilisessä eikä ensi viikossa, sillä se on turhaa - emme ole siellä. :)

Itseasiassa juuri itsestään selvät asiat saavat paljon syvällisemmän merkityksen tripillä jos niiden syvintä olemusta alkaa miettimään; aika, rakkaus, viha, mieli, keho, vesi, luonto, avaruus, elämä, ruoka, jne. Kaikkeus on pullollaan tai suorastaan tursuaa mitä ihmeellisimpiä asioita (konkreettisia ja abstrakteja), joista lähes kaikkia pidämme itsestään selvinä. Mutta todellisuudessa ne ovat uskomattoman ihmeellisiä asioita.
Elämän tarkoitus on tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa, mutta satuttamatta toisia.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #2 : Helmikuu 22, 2015, 23:02 »
Tuli aika lähteä toistamiseen matkalle ja niimpä myöhäisiltana, kun sain kaikki päivän askareet ja puuhastelut pakettiin, nautin jälleen 2 grammaa kuivattua sientä. Olin jo aiemmin päivällä päättänyt että nyt haluan ainakin nousun olla ulkona ja niinpä pukeuduin lämpimästi ja siirryin pihalle odottelemaan mitä tuleman pitää. Olin melko hermostunut ja jännittynyt. Takaraivossa kummitteli edellisen ja samalla ensimmäisen kokeiluni alun koomamainen vaihe näkyineen, joista en viimeksi pitänyt. Kävelin edestakas pitkin pihaa. Yritin rauhottua ja rentoutua, olla avoimin mielin kun nousu alkaisi.

Nousu alkoi rauhallisesti. Maailma, sen värit ja valot kirkastuivat ja maisema alkoi hiljalleen keinahdella, väreillä ja aaltoilla. Se olisi menoa nyt. Kävely rauhotti minua. Tuntui turvallisemmalta olla liikkeesä ja niimpä kävelin edelleen ympäriinsä pitkin pihaa. Alkoi trippini ensimmäinen vaihe.

Halusin pysyä ulkona. Jotenkin halusin ajatella että selviytyisin tästä matkasta yksin, ilman että tarvitsisin keneltäkään tukea ja turvaa matkan aikana. Ensimmäisellä kokeilullahan jouduin hyvin voimakkaasti turvautumaan puolisooni ja lähes kaikki nuoruuden kokeiluni päätyivät ikävästi toteamukseen etten selviä matkoistani yksin. Puolisoni oli nytkin kotona mutta päätin sinnitellä yksin ulkona niin pitkään kuin vain voisin, pääsisin kyllä tarvittaessa kotiin. Tässä vaiheessa vielä jännitti kovasti ja olin
epävarma tulevasta.

Matka syveni ja jossain vaiheessa pysähdyin saunan seinustalle. Katseeni kiinnittyi sen hirsiseen seinään ja äkkiä se heräsi eloon. Sen pintaan alkoi muodostua pikänmallinen suden, kojootin tai jonkin koiraeläimen muotoinen hahmo. Se oli kauttaaltaan täynnä kuviointia joka toi mieleen jotkin amerikan intiaanien tai vastaavien primitiivisten kansojen käyttämät kuvioinnit. Hahmo teki kita auki edestakaista, heiluvaa liikettä. Näky pelotti siinä määrin, että en jäänyt pidemmäksi aikaa sitä katsomaan vaan jatkoin jälleen kävelyäni. Kävelin etäämmälle ja rauhottelin itseäni. En menisi vieläkään sisälle. Päätin jatkaa yksin.

Aloin miettimään edellistä matkaani. Jotenkin mieleeni alkoi hiipiä ajatus siitä, että sen matkan tarkoitus oli johdantona näyttää minulle se maailma jonne näillä sienillä pääsee ja nyt tämän matkan tarkoitus olisi valmentaa minua se oikeasti kohtaamaan yksin, yksin näkemään sen kaiken ja hyväksymään näkemäni. Palasin jälleen saunan seinän edustalle ja aloin jälleen tarkkailla näkymää: Koira oli edelleen paikalla kita auki keinuen rauhallisesti. Uskalsin syventyä näkyyn enemmän ja huomasin että suussa sillä oli paksu käärmeen vartalo. Silloin näky imaisi minut syvemmin mukaansa ja koko seinä avautui ihmeelliseksi eläväksi kuvakollaasiksi. Koko näkymä oli täynnä ihmeelisiä aukeavia lokeroita, syvyyksiä ja käsittämättömiä tasoja. Susi oli omalla paikallaan, kääntyili ja heilui voimakkaasti ja käärmeen vartalo joka sen kidassa oli, kiemurteli loputtomana halki koko näkymän. Tajusin että uskalsin katsoa tätä ilman pelkoa ja samalla ymmärsin että voin koska tahansa niin halutessani vetäytyä tästä tilasta takaisin " oikeaan " maailmaan. Olin hyväksynyt itseni näitä näkyjä näkemässä, eikä se pelottanut. Olin yksin tämän näyn edessä ja hallitsin tilanteen. Päätin vetäytyä takaisin " todellisuuteen " ja totesin tehneeni sen. Olen nyt nähnyt ilman pelkoa psykedeelisen maailman. Ajattelin että reissu olisi nyt siinä. Tässä oli matkan tarkoitus. Tunsin jopa hieman selvinneeni. Piipahdin kotona vaihtamassa pari sanaa puolisoni kanssa ja tulin takaisin pihalle. Matka ei ollutkan loppu vaan siitä alkoi toinen vaihe.

Menin jälleen saunan seinälle. Sama näky odotti minua ja annoin vastuttelematta ja pelkäämättä sen avautua eteeni. Aloin miettiä voinko pitää tämän saman tilan ja katsoa muitakin maisemia. Katsoin ympärilleni. Kaikki maisemaan kuuluva heräsi uudella tavalla eloon. Puut, pensaat, rakennukset sun muut muodostivat aivan erillaisia käsittämättömiä muotoja. Ymmärsin että todellisuus oli tämän näkemäni taustalla, että näkyni muovautui tästä todellisesta maisemasta ja silti näin jotain aivan muuta. Kaikki liikkui, keinui, väreili ja loisti käsittämättömissä väreissä. Olin näkemästäni ymmälläni. Suu auki katselin edessäni avautuvaa maisemaa. Välillä vetäydyin pois näyistä ja hengähdin näkemästäni ja sitten taas vaivuin näkyihini. En pelännyt. Tunsin hallitsevani tilanteen ja olevani sinut näkemäni kanssa. Josain vaiheessa tunsin että aloin jälleen hieman selkiintymään ja piipahdin taas kotona. Sanoin puolisolleni että hän voi mennä nukkumaan. Selviän kyllä ja aion mennä hieman kävelemään oman pihan ulkopuolelle. Tähän asti olin nimittäin ajatellut että pihalta en ainakaan uskalla poistua, mutta nyt alkoi ajatus houkutella. Tästä alkoi matkan kolmas vaihe.

Poistuin päättäväisesti piha-alueeltamme ja reippain askelin lähdin kohti läheisyydeltä avautuvaa metsäpolkua. Pääsin polulle ja jatkoin matkaa metsään. Tuntui että matka taittui poikkeuksellisen hitaasti, että nyt yhteen polunpätkään piti ottaa ainakin tuplamaarä askelia, en kuitenkaan antanut sen häiritä. Se nyt on vaan tässä tilassa tälläistä. Oli myös vaikeuksia pysyä kartalla että missä mennään, että pitääkö kääntyä tästä polun haarasta ja onko tämä varmasti oikea polku. En antanut senkään häiritä, sillä jotenkin luotin itseeni ja intuitiooni. Mennään vaan, ei mietitä. Luotan että olen oikealla polulla. Tulin järven rannalle. Katselin avautuvaa jääkenttää ja vastarannan erillaisia valoja ja taivaan värisävyjä. Nythän oli täysi yö, mutta silti maisema oli täynnä värejä. Annoin jälleen itseni vaipua näkyihin. Todellinen maisema säilyi edelleen taustalla mutta tila ympärilläni syttyi jälleen uudelleen henkiin uskomattoman sävyiseksi kuvakudolmaksi. Tajusin etten enään vain katsonut edessäni avautuvaa näkymään vaan nyt olin itse tämän näkymän keskellä. Tämä " psykedeelinen " maailma oli ikäänkuin kalvona ympärilläni minun ja todellisen maailman välissä. Ymmärsin että tämä maailma ja todellinen maailma olivat olemassa toinen toisessaan. Ne olivat kaksi eri kerrosta, jota ei voinut erottaa toisistaan. Sienet olisivat keino tavoittaa tämä " muuttuneen tietoisuuden" maailma. Minulla ei ollut pelättävää, koska pystyin halutessani palaamaan tavalliseen tietoisuuteen.
En menettänyt hallintaani, koska sain koko ajan viestejä oikeasta maailmasta. Kuulin tuulen humisevan todelisen maailman puissa, tunsin vesipisaran tippuvan kasvoilleni, jossain kuului auton ääniä. Näiden kautta ymmärsin, että todellinenkin maailma on aina läsnä tässä ja nyt. Kiertelin aikani järven rantoja tutustuen yhä syvemmin tähän avautuvaan psykedeeliseen maailmaan. Kaikki oli ihmeellistä.

Tunsin että olisi aika palata takaisin kotiin päin. Lähdin kävelemään takaisin samaa polkua kuin tullessanikin, mutta päätin vielä koukata erään kallion kautta. Kiinnitin huomiota synkän, lumisen kuusimetsän mustavalkoisuuteen. Milloinkaan ei ole mikään näyttänyt niin mustavalkoiselta, mutta silti näiden sävyjen välistä pilkahteli kaikki mahdolliset värit. Aloin ajatella että jos on mahdollista saavuttaa tälläinen tietoisuuden tila tai taso, niin voiko sillä tehdä jotain. Voiko tästä olla jotain hyötyä vai onko tämä pelkästään viihdettä. Tämä kysymys jäi vielä avoimeksi. Kalliolla seisoskellessani, näkyihin vaipuneena, huomasin kuitenkin että minun on mahdollista ainakin jossain määrin vaikuttaa näkemääni. Pystyin korostamaan tahdollani joitain haluamiani elementtejä ja toisia sysätä pois näkyviltä.

Matka alkoi olla laskussa. Palasin kotiin. Kotona tahdoin vielä hetken kuunnella musiikkia. Sammutin kaikki valot ja laskeuduin sohvalle ja annoin musiikin viedä. Vielä näkyi haalistuvia maisemia. Oli rento, mukava mutta hyvin väsynyt olo. Olin tehnyt ensimmäisen onnistuneen matkani ja yksin.
Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #3 : Maaliskuu 22, 2015, 23:09 »
                       " Virran lailla taitan matkaani. Ainoa mitä minun täytyy tehdä on uskaltaa antaa mennä"

Katselen tuttuja maisemia ja se ei tunnu oikealta. Olen jo ne viimeksi nähnyt. Ymmärrän että minun pitää lähteä toisaalle, luopua enakko-odotuksista, päämääristä. Minun täytyy heittäytyä virran vietäväksi, kulkea sinne minne tämä hetki vie. Vaellan pois pimeästä metsästä kohti valoa. Kuljen valaistuja katuja, ohitan rakennuksia ja taloja, kohtaan ihmisiä. Se ei ole lainkaan kiusallista, se tuntuu ainoastaan oikealta. Intuitio on tieni ja tahto oppaani. Matka taittuu luonnollisesti ja helposti. Kaikki on kaunista.

                                                    "Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa"

Huomaan kuinka paljon kaikkea yllättävää matkanvarrella tapahtuukaan, kun ei ole ennakko-odotuksia tai päämäärää. Pienetkin tahdon liikkeet ja niiden seuraukset hämmästyttävät. Olen todella hämmästynyt, aivan ihmeissäni, äimänkäkenä tämän kaiken edessä. Silti en pysty ymmärtämään mikä tässä hämmästyttää ja se vasta hämmästyttääkin minua. Lopulta olen todella hämmästynyt siitä, että kuinka hämmästynyt olenkaan. Ymmärrän että kun päämäärät määräävät tekoni, elämässä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta se ei ole silloin intuitioni, tahtoni tie, itseni tie. Olen vapaa kun tahtoni toteutuu välittömästi teossani ilman pyydettä ja ymmärrän että siitä seuraa mitä täytyy.

                        " Tahto! En tiedä mikä se on, mutta se vaatii uskoa ja se usko on luottamusta"

Palaan kotiin ja alan pohdiskella tahtoa. Äkkiä se alkaa tuntua pelottavalta. Mieleeni hiipii ajatus että mitä jos luovun päämäärästäni, niin en enään löydäkkään kotiin. Mitä jos ajaudunkin virranmukana vain kuljeksimaan ilman tarkoitusta ympäriinsä, saapumatta ikinä minnekkään. Onko tahdollani, joka minussa on, mitään tarkoitusta? Mikä tai kenen tämä tahto on? Tiedän etten voi koskaan tietää sitä. Pelko ja ahdistus valtaa mieleni. Hulluus tuntuu mahdollisuudelta. Epätoivo on lähellä.

Yritän kuumeisesti pitää järkeni ja löytää tieni pois tästä ahdingosta. Viimein päätän jälleen jättää kotini ja lähteä kuljeksimaan. Suuntaan uudelleen kaduille, teille ja poluille ja pian oloni helpottuukin. Tajuan että en itseasiassa ollut vielä palanutkaan kotiini. Olin luonut itselleni päämäärän, jota todellisuudessa en ollut saavuttanut. Olin kokoajan ollut matkalla, en vain ollut tarpeeksi luottanut intuitiooni ja tahtooni. Olin hetkeksi hypännyt pois virrasta. Nyt ymmärsin että virran lailla taitan vapaana matkaani vain, kun luotan ja uskon tahtooni. En voi tietää tahtoni alkuperää, mutta luottamus ja usko tekee tahdostani näkyvän teoissani. Annan mennä ja saavun kotiin kun on sen aika.

                                       " Tiedän että olen ja tahdon. Muu on uskoa ja luottamusta"
Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #4 : Huhtikuu 20, 2015, 23:50 »
                                          MATKA TUNTEMATTOMAAN

Sienet alkoivat tehdä minussa nousua. Aloin välittömästi tuntea tarvetta jättää kotipihani ja lähteä kuljeksimaan. Hyvin pian tuli selväksi että tämä matka oli todellakin toteutettava konkreettisesti vaeltamalla. kuljin ensimmäiseksi tutun järven rantaan. Jäin laiturin kärkeen istumaan ja odottelemaan että saavuttaisin oikean " tilan " Annoin visuaalisten sävyjen vallata maisemat ja vaivuin syvemmälle psykedeelisen tajunnan valtaan. Poistuin laiturilta ja jatkoin matkaani. tunsin voimakasta tarvetta määritellä matkalleni määränpää tai ainakin jonkinlainen välietappi, jokin kohde johon kulkea. Päämäärättömyys tuntui ahdistavalta ajatukselta, liian hallitemattomalta tilalta. Päätin lähteä kohti järven toisella puolelle olevaa uimarantaa.

Kuljin valaistuja öisiä katuja ja teitä. Kadunvarsien puut, rakennukset ja pihat kurkottelivat ympärilleni ja tunsin kulkevani hyvin kapeaa ja melkein tunnelimaista valaistua polkua. En oikein pitänyt olotilastani.Vaikka kaikki värit ja maisemat olivat kauniita ja kirkkaita, jokin selvästi vaivasi mieltäni. Jotain tässä oli mikä ei ollut oikein. Aloin kiinnittää huomiota siihen että tällä matkalla valot olivat jotenkin erityisessä asemassa. Valot ja valaistus kiinnittivät jollakin erityisellä tavalla huomioni. Aloin pohdiskella valoa ja sen merkitystä. Aloin myös pikkuhiljaa ymmärtämään, että valo merkitsi minulle tuttua ja turvallista tilaa, mutta samalla pysähtyneisyyttä ja kyvyttömyyttä kohdata jotain uutta. Tajusin että valo merkitsi minulle sitä kokemisen tilaa, jossa tutusta teosta seuraa tuttu tunnetila ja ymmärsin että se voi olla kahle ja este uuden kohtaamiselle. Oivalsin että oman elämäni suurimpia esteitä ei olekkaan rutinoituneet teot vaan ne tunteet ja tunnetilat jotka niistä seuraa. Niihin ihminen helposti kahliutuu eikä tahdo päästää irti. Se tuttu ja turvallinen, josta seuraa helposti passiivinen ja muuttumaton ja kehittymätön elämä. Kun lopulta savuin tyhjälle ja autiolle hiekkarannalle ja astuin kadun valoista pois katselemaan öistä järveä, tajusin tämän olleen vain välietappi tällä matkalla ja nyt minun tuli lähteä pimeyteen, valita valon sijasta pimeys. Astua tutusta ja turvallisesta, uuteen ja arvaamattomaan.

Tajusin myös että kongreettinen tarkoitus tällä matkallani oli kiertää kävellen järvi ympäri, sillä nyt pystyin valitsemaan matkani jatkoksi tien joka kulkisi pimeydessä, metsän ympäröimänä, ilman ylimääräistä valaistusta. Jatkoin siis matkaani. Tunsin nyt jättäneeni tutun ja turvallisen ja kulkevani kohti uutta ja tuntematonta. Olin matkani armoilla. Tiesin reittini ja päämääräni, mutta tajusin myös, että matkalla saatoin kohdata mitä tahansa, niin hyvässä kuin pahassa. Minun tuli vain selviytyä ja jaksaa läpi pimeyden. Uskoin että lopulta se koituisi minulle voitoksi, sillä vain kulkiesani pimydessä voin saavuttaa jotain uutta ja kehittävää. Oloni oli hyvin jännittynyt, monesti tunsin pelkoa. Kulkemani tien pinnanmuodot tuntuivat mielialassani voimakkaasti. Nousut aiheuttivat ahdistusta, laskut tarjosivat helpotusta. Matkan vaikein osuus oli hetkessä, jossa saavuin pimeydestä jälleen valon äärelle. Siinä tusin jotain selittämätöntä ja äärimmäisen ahdistavaa sillä tunsin valon vaikutuksen pimeyteen hyvin häiritsevänä ja vastenmielisenä. Onneksi pääsin kääntymään tielle, joka oli tavallaan valon ja pimeyden rajamailla ja sain näin itseni rauhottumaan ja oloni tasaantumaan. Tästä alkoikin matkani lasku ja rauhallinen paluu kotiin.

Suuntasin kotimaisemiin, kohti tuttuja seutuja ja se tuntui hyvältä. Pitkän matkan jälkeen oli mukava saapua sinne mistä oli lähtenyt. Oli mielyttävää puikkelehtia sekä valoissa että pimyden syvyyksissä. Lopulta saavuin jälleen tutun järven rannalle ja laiturin nokalle. Nyt pystyin ensikerran istahtamaan koko matkan aikana lähtöni jälkeen. Katselin järvelle ja huomasin miten maisema avautui pikkuhiljaa arkitajuntani silmin. Matkani alkoi olla ohitse ja totesin olevani  fyysisesti aivan loppu, tuli nimittäin lepäilemättä käveltyä lähes 15 kilometriä yhtäsoittoon. Sitä en olisi kyllä selvinpäin ihan helpolla tehnyt. Oli aika palata kotiin ja painua levolle. Matka oli raskas mutta opettavainen. Selvisin siitä voittajana.
Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #5 : Kesäkuu 19, 2015, 01:44 »
                                                                                             KOETTELEMUKSIA

Aika lähestyy puoltayötä. Seison kosteikon laidalla ja sienet tekevät nousuaan. Ilma on tyyni. Naurulokit ja vesilinnut ovat vielä liikkeellä. Yölinnut laulavat. Katson taivaan pilviharsoja ja huomaan uppoutuvani katseellani pilvien sisuksiin. Näen lukemattomia hattarakerroksia ja niiden välistä suikertelevia lonkeroita ja samalla sammakot kurnuttavat häiritsevällä volyymillä. Totean saavuttaneeni " muuntuneen tietoisuuden tilan".

Suuntaan matkani järvelle, mutta annan vaistoni kuljettaa minua. Oloni on hieman jännittynyt, jollaintavalla epämielyttävä. Käyn järvenrannalla, se ei tunnu hyvältä. Tahdon jatkaa matkaa, poiketa uudelle tielle: vieraalle, ennen kulkemattomalle. Olen yhä jännittynyt, vaikka tajuan että aina voin palata takaisin siihen pisteeseen josta lähdin. Rohkeutta! Silti jännitän. Etenen kiivaasti, sillä en tahdo pysähtyä. Kädessäni koiranputken kukinnot tuntuvat tahmeilta. Epäilen suuresti mahdanko päästä niistä heittämällä eroon ja yllätyn kun kuitenkin siihen pystyn, silti jännitän. Lopulta huomaan jännittäväni kovasti jänittämistä. Jännitän niitä jännityksen olotiloja joita viime reissulla koin. Pelkään kohdata niitä tänään ja siksi siis jännitän. Ne roikkuvat minussa, minun tahmeissa käsissäni kuin sitkeässä liimassa. Lopulta tilanne on aivan järjetön. Miksi jännittäisin jotain mikä aikaisemmin aiheutti jännitystä. Se on jo koettu, tuttu. Se mitä jostakin seurasi jotain, ei tarkoita että tänään samasta seuraa sama. Kulje sensijaan tahtosi mukaan, kuuntele itseäsi. Jätä menneisyys mutta älä unohda sitä. Tänään ollaan nyt.

Palaan järven tuntumaan, tutuille maille. En enää jännitä, mutta edelleen on enimmäkseen kiusallista. Jossain paukkuu mielestäni ase, autot pysähtelee lähelleni tai odettelevat risteyksissä, joku auto tööttää minulle.  Ne vaanivat ja kyttäävät. Ihmisten olemassaolo häiritsee. Teinit mopoineen vituttavat. Oloni on hieman vainoharhainen. Yritän siirtyä syrjemmälle, pois kaduilta mutta heti kaipaan kadun valoja. Kuljen kiivaasti, kuin yksinäisenä riivattuna. Olo on vittumainen mutten ole kuitenkaan paniikin vallassa. Se on kyllä siinä  nurkan takana mutta jotenkin saan pidettyä paletin kasassa. Alan miettiä, että mikä näissä sienimatkoissa oikein viehättää. Sillä enimmäkseen on tullut koettua vaikeita ja raskaita tai muuten haastavia hetkiä. Enimmäkseen on aina enemmän tai vähemmän vittumainen olo. Välillä voi olla kaunista ja hetken miellyttävää, mutta silti ei kertaakaan ole ollut oikeasti mukavaa saatika mitenkään euforiaan viittavia tunteita. Näen voimakkaita visuaaleja, mutta se ei ole mulle mikään homman pointti. Minun täytyy tuntea, ei aisteillani vaan hengelläni, ajatuksissani, olemassaolossani ja se on aika kamppailua. Melkoisia koettelemuksia. Ymmärrän että siinähän se on. Matka on minulle koettelemus, kiirastuli, joka on käytävä läpi ja kestettävä. Se on matka joka on tehtävä, jotta voin saavuttaa jotain, puhdistautua, voittaa itseni. Tämä piti minun tällä matkalla ymmärtää.



Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #6 : Marraskuu 28, 2015, 01:38 »
Sauna on antanut lämpönsä. Istun takkahuoneessa ja katson takan liekkien loimua. Nauttimani sienet tekevät hiljalleen nousua. Olo on hyvä ja rento. Tiedän että kohta mennään , mutta nyt tahdon pysyä vielä hetken paikallani. Katson kuinka värit kirkastuvat ja kuinka valot saavat oman lisänsä sävyihinsä. Olen aloittanut matkani.

Menen järvelle, katselen sen öistä aavaa ja mietteissäni kytee jotain. Kuljen ympäriinsä tuttuja seutuja, mutta valitsen polkuja joita en ennen ole käynyt. Ihmettelen miten tutut ympäristöt tarjoavatkaan kulkemattomia teitä, miten paljon arkinen, joka päiväinen maailma sisältääkään tuntemattomia kohteita.

Järven yli puhaltava navakka tuuli, aaltojen liplatus, rantojen autius, ohut ensi lumi ja marraskuu. Kaikki elementtejä, jotka tekevät minut. Koen ja ymmärrän sen. Aistin paikkoja ja maisemia, mutta en juurikaan kuitenkaan katsele niitä. Tajuntani operoi tässä tietoisuudessa. Ymmärrän että minun on  annettava tietoisuudelle mahdollisuus olla " joustava ". Ymmärrän että tietoisuus ei ole yksi totuus tai tabu, mutta tajuntani pyrkii siitä helposti sellaisen tekemään ja siksi  tietoisuuden muutokset aiheuttavat pelkoa.

Jätän järven ja tutut ympäristöt. Suuntaan toisaalle, vieraalle maalle: Sammuvat valot, päättyvät tiet ja kadut, kapenevat polut ja autiot junaradan pientareet. Eksyksissä mutta silti kartalla, Sekopäinen vaellus pimeästä kohti valoa.
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 28, 2015, 02:21 kirjoittanut Greatmaster »
Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #7 : Tammikuu 24, 2016, 23:00 »
                                                                                             KUUTAMOMATKA

Alkava yö ja upea talvinen keli: Kymmenkunta-astetta pakkasta ja tyyntä. Maan peittää puhtaanvalkoinen lumi ja lumiset puut loistavat täysikuun valossa. Valoja ja varjoja kaikkialla maisemassa. On kuulaan kaunista.

Seison järven jäällä ja katselen avautuvaa aavaa. Sienet ovat tehneet nousunsa ja mykistyneenä katselen värien, valojen ja varjojen upeaa leikittelyä ja loistoa. Pilvet lipuvat öisen taivaan yli kuun ja läheisen kaupungin valojen loisteessa. Pilvissä on muotoja, joita ei pitäisi olla olemassa ja värit ja sävyt ovat jotain mitä ei löydy värikartoista. Kierrän kävellen järveä ympäri. Nautin yksityiskohdista: rannan metsien geometrisistä, käsittämättömän sävyisistä kuvioinneista, jään uskomattoman kauniista ja monimutkaisista uurteista, jotka luistimet ovat siihen  viiltäneet. Välillä pysähdyn paikoilleni ja vaivun syvempään kokemisen tietoisuuteen , jossa horisontti ja maisema jakautuvat aivan uudenlaiseen tilaan. Olen kuin valtavassa kaariholvissa, jonka laella täysikuu hallitsee ja valaisee kaikkeuden erillaisia tasoja. Tasojen välissä on kaistale, jonkinlainen tietoisuuden tila, jonka meditatiivinen vaikutus tuntuu hyvin vapauttavalta ja tervehdyttävältä. Tunnen suurta kiitollisuutta näistä hetkistä. Tunnen iloa siitä että olen olemassa ja elossa. Tuntuu  hyvältä ja tärkeältä olla yksin tässä hetkessä.

Olen noin puolitoista kuukautta aiemmin kokenut vaikean burnoutin  liian monia vuosia jatkunee liian hektisen elämän rytmin seurauksena ja siitä toipuminen on yhä kesken. Tällä matkalla ymmärsin ettei minulla ole hätää. Minulla on perustat hyvin: Hyvä koti, ihana puoliso ja hienot lapset. Ymmärsin kuinka tärkeää on omata vahva ja tukeva pohja, jolta ponnistaa ja levittäytyä oman yksilöllisen elämän muotoihin. Olen ollut sairaalloisen uupunut ja eksyksissä jonkin aikaa, mutta kyllä minä tästä paranen. Kiitos perheeni. Minulla on hyvä koti mihin aina matkoilta palata. Tajusin myös, että liian harvoin olen siitä puolisoani kiittänyt ja muistanut.

Seuraavana aamuna kiitin häntä tästä kaikesta.
Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Rinpoche

  • Viestejä: 15
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #8 : Tammikuu 28, 2016, 13:52 »
Kiitos näistä hienosti kuvatuista kokemuksista. Arvostan henkilökohtaista touchia, joka saa eläytymään ja samaistumaan kokemuksiisi.

Poissa Spectrum

  • Viestejä: 5
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #9 : Huhtikuu 22, 2016, 09:19 »
Ei hemmetti miten upea kokemus sulla ja miten kauniisti kirjoitettu. Herkistyin.
Your heart is your compass.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #10 : Kesäkuu 28, 2016, 16:38 »
                                                                                                               MAA ON VOIMAA

On myöhäisilta. Kävelen hissuksiin kapeaa maaseututietä. Eteeni avautuu aava ja vehreä alkukesän peltomaisema. Jossain horisontissa pilkahtelee läheinen vesistö. Ilma on lämmin ja tyyni. Tunnelma rauhallinen ja miellyttävän seesteinen. Odotan sienten nousua.

Jatkan kulkuani eteenpäin. Pikkuhiljaa tien nousut alkavat tuntua mielessäni raskaammilta ja laskut keveämmiltä. Vaivun syvemmälle mielentilaan, jossa koen matkani samanaikaisesti niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Pinnanmuodot, valonvaihtelut, tilan avaruus ja värit alkavat vaikuttamaan kokemaani voimakkaammin. Katson tietä ja kuinka sen kuopat tuntuvat syvemmiltä ja miten kohoumat nousevat korkeammalle. Rapautuvan asfaltin repeämät, hiekat ja kivet alkavat muodostamaan moniuloitteisia, toistuvia, monimutkaisia kuvioita. Kiinnitän huomioni tiellä kulkeviin muurahaisiin. Katson miten ne katoavat yksityiskohtiin ja silti pysyvät poluillaan. Ihailen näkemääni ja silti samaanaikaan tunnen jännityksen tuomaa pelkoa. Katson kauemmas horisonttiin ja se rauhoittaa mieltäni.

Huomaan näkeväni visuaaleja vain maassa. Tienpientareen lukemattomat, kauniin hohtavat ruskean eri sävyt kiinnittävät huomioni. Tunnen tarvetta hypistellä maata ja tahdon tuntea sen sormissani. Hiekka ja multa vetävät minua puoleensa. Tunnen yhteenkuuluvuutta. Ymmärrän kuinka maa on minun elementtini, kuinka juureni ovat syvällä siinä. Maa on kaikkea sitä mitä minä olen ja mitä minä olen ollut. Ymmärrän että maasta minä olen tullut ja olen sitä mitä nyt minun pitääkin olla: Oma itseni ja silti yhtä, osa maata.

Myöhäisilta taittuu yön puolelle, kun saavun maiseman äärelle, jossa auringon viimeiset säteet värjäävät taivaan ruskaan. Samalla kuin varkain hiipien on aavan peltomaiseman  vallannut usva, joka pellon pintaa hipoen on peittänyt maan. Katson näkymää mykistyneenä. Niin rauhallista, tyyntä ja kaunista. On hienoa olla elossa. Suljen silmäni ja hengitän keuhkoihini syvään raikasta, öistä ilmaa. Auringon hiipuva kajo ja öinen usva sulkevat minut tilaan, jossa ilma on ainoastaan läsnä. Tukeva maa on jalkojen alla ja pääni päällä ja ympärilläni ilma, joka laskee ylleni rauhan ja levon. On helppoa olla tässä ja nyt. Tajuan miten ilmassa on minun jatkuvuuteni, miten se on tässä mutta silti vielä koskemattomissa. Katson horisonttiin, siellä on tulevaisuuteni, ja ymmärrän miten  ilmalla on yhteys sinne. Se yhteys on luottamus ja usko. Mieleeni nousee lause: ILMA, JOTA VAIVATTA HENGITÄN, KERTOO LUOTTAMUKSESTA TULEVAAN.

Tätä lausetta jään pohdiskelemaan. Seesteinen, rento ja rauhallinen olo kantaa koko loppumatkan kotiin asti.




Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.

Poissa Fjori

  • Viestejä: 39
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #11 : Marraskuu 24, 2016, 19:38 »
Vau, kuinka kauniilta nuo kokemasi hetket ja näkymät kuulostavatkaan... Psykedeelit ja luonto sopivat kyllä erinomaisesti yhteen.

Poissa Greatmaster

  • Viestejä: 119
    • Profiili
Vs: Aikamoinen aikamatka ja muita kokemuksia.
« Vastaus #12 : Tammikuu 11, 2017, 12:54 »
                                                               

Ohhoh, siis jumalauta mikä näkymä! Olin nussut kukkulalle ja sen laelta avautui uskomaton öinen maisema vanhalle asuinalueeksi muutetulle tehdasalueelle. Olin haltioissani. Tehdasalueen kaunis valaistus ja talvinen pakkasusva lumenvalkeassa maastossa sekoittui aivan käsittämättömän kauniiksi punertavaksi värivalomassaksi ja loisteeksi. Totesin että se on menoa nyt.

Laskeuduin alas kukkulalta ja kuljin tehdasalueen läpi. Tunsin oloni jännittyneeksi. Jatkoin matkaani teitä ja katuja pitkin ja samalla vaivuin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kaikki oli hyvin kirkasta ja väreilevää. Aika hidastui. Olin kuin hidastetussa filmissä. Ohi kulkevat autot ajoivat ohitseni, kuin jokin olisi pyrkinyt pitämään niitä paikoillaan ja ottaessani itse yhden askeleen eteen jouduin tekemään kaksi askelta. Ylämäet kasvoivat ja jyrkkenivät ja suorat pitenivät. Tienvarsien puut kurkottelivat kohti ja niiden lehdettömät oksat muodostivat ilmaan raskaita verkkoja. Pientareen aukot, kolot ja painanteet hengittelivät ja sykkivät.  Ajatukseni tuntuivat tahmeilta ja takkuilevilta. Jännitykseni kasvoi entisestään.

Maailma viipaloitui. Aika ja tila muodostui limittäin olevista siivuista. Siivut liikkuivat edestakaisin toisiinsanähden tavalla , joka teki tilanteesta levottoman. Voimakkaat visuaalit: valot, säteet, säikeet, lonkerot, kiteet, fraktaalit, pisteet ja mitä monimutkaisemmat ja mielikuvituksellisemmat kuviot, veivät minua mukanaan koko ajan ja kaikkialle samaikaisesti. Oloni oli sekava ja kaaottinen. Kulkuni oli raskasta ja tavattoman hitaan oloista. Tiesin kokoajan tien jota kuljin, mutta silti en tiennyt missä olin. Oli vain pakko luottaa ja mennä eteenpäin. Oli pakko uskoa, että kohta varmasti löytyisi jotain tuttua. Tajuntani tuntui välillä pätkivän ja pelkäsin menettäväni tajuntani. Aloin pelätä, että pysyykö tämä enään hallinnassani. Aloin toivomaan matkan loppua.

Äkkiä minun oli pakko päästä kotiin, sillä en tahtonut kuukahtaa tielle tai lumihankeen. Hoin mielessäni kokoajan, että jaksa vielä, jaksa, älä sammu, kävele, kävele. Kunhan vaan pääset kotiin niin olet turvassa ja lämpimässä. Matkaa ei ollut paljon, mutta se tuntui ikuisuudelta, sillä elin kokoajan hetken edellä ja samalla jouduin toteamaan, että olenkin nyt vasta tässä. Kun viimein sain kotioven auki ja pääsin sisälle, huokaisin helpotuksesta: Nyt voisin kaatua ja sammua.

Oloni oli kuitenkin hyvin levoton edelleen. Kuljin kotona ympyrää keittiön, eteisen ja olohuoneen väliä ja tuskailin ahdistunutta oloani: Nyt on todella huono trippi päällä. Hoin mielessäni, että koeta kestää, kyllä tämä aikanaan loppuu. Kävin jääkylmässä suihkussa, join paljon vettä, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Psykoottisen levoton olo vain jatkui. Olin peloissani ja tuskissani. Kiersin edelleen kuumeisesti ympyrää kotonani, koitin kestää ja odottelin matkan loppua. Loppuuko tämä yleensäkkään koskaan vai olenko jo selvinpäin vai olenko sittenkin vielä matkalla? Oloni oli todella sekava. Kiersin  ympyrää ja tunsin itseni yhä väsyneemmäksi ja mitä enemmän kiersin sen väsyneemmältä tuntui. Toivoin että sammuisin viimein ja pääsisin eroon tästä kaikesta kokemasta. Silmäni alkoivat painua väkisin kiinni ja kävelyni olla horjuvaa ja hapuilevaa. Kohta tämä varmasti loppuisi, mutta silloin mieleeni hiipi samalla ajatus, että loppuisiko tähän aivan kaikki, että kuolisinko minä tähän, jos nyt pysähtyisin ja kaatuisin lattialle ja antaisin itseni vaipua uneen. Olisiko se minun loppu. Aloin pelätä ajatusta ja mahdollista kuolemaa ja sen luomalla pelon voimalla vielä jatkoin väkisin viimeisillä voimillani sekopäistä kiertämistä kunnes lopulta rojahdin sohvalle. Olin päättänyt, että kävi miten kävi, nyt suljen silmäni.

Vaivuinkin välittömästi jonkinlaiseen valveen ja tiedottomuuden välitilaan ja oloni rauhoittui. Näin jälleen voimakkaita visuaaleja, tällä kertaa silmät suljettuina, ja niiden johdattamina vaivuin uneen tai jonkinlaiseen täyisin tiedottomaan tilaan,  joka tapauksessa hetkeen, josta minulle ei jäänyt muistikuvaa. Kun heräilin siitä, näin edelleen visuaaleja ja jollain tavalla äkkiä tajusin, että nyt minut on puhdistettu. Silloin aivan yht`äkkiä minulla oli kirkkaat selkeät ajatukset ja ymmärrys siitä, että minut on todellakin puhdistettu kaikesta pahasta. Availin silmiäni ja katsoin olohuonettani. Olin oudossa tilassa, olohuoneessani kyllä, mutta silti ihan eri paikassa tai tasossa. Kaikki väreili ja oli oudossa kirkkaassa valossa. Koko ilma-ala oli viipaleina ja siivutettuna. Outoja muotoja ja kuvioita. Oloni oli nyt tyyni ja seesteinen, turvallinen. Minun annettiin ymmärtää, että  huono matkani oli riitti, eräänlainen kiirastuli, osa initiaatiota, joka nyt valmistui huippuunsa : minut siunattiin omaan nimeeni.

 

Ei ole Jumalaa, joka määräisi hyvän. Voin tehdä pahaa sinulle ja silti se voi olla minulle hyvä. - Ja päinvastoin.