Ohhoh, siis jumalauta mikä näkymä! Olin nussut kukkulalle ja sen laelta avautui uskomaton öinen maisema vanhalle asuinalueeksi muutetulle tehdasalueelle. Olin haltioissani. Tehdasalueen kaunis valaistus ja talvinen pakkasusva lumenvalkeassa maastossa sekoittui aivan käsittämättömän kauniiksi punertavaksi värivalomassaksi ja loisteeksi. Totesin että se on menoa nyt.
Laskeuduin alas kukkulalta ja kuljin tehdasalueen läpi. Tunsin oloni jännittyneeksi. Jatkoin matkaani teitä ja katuja pitkin ja samalla vaivuin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kaikki oli hyvin kirkasta ja väreilevää. Aika hidastui. Olin kuin hidastetussa filmissä. Ohi kulkevat autot ajoivat ohitseni, kuin jokin olisi pyrkinyt pitämään niitä paikoillaan ja ottaessani itse yhden askeleen eteen jouduin tekemään kaksi askelta. Ylämäet kasvoivat ja jyrkkenivät ja suorat pitenivät. Tienvarsien puut kurkottelivat kohti ja niiden lehdettömät oksat muodostivat ilmaan raskaita verkkoja. Pientareen aukot, kolot ja painanteet hengittelivät ja sykkivät. Ajatukseni tuntuivat tahmeilta ja takkuilevilta. Jännitykseni kasvoi entisestään.
Maailma viipaloitui. Aika ja tila muodostui limittäin olevista siivuista. Siivut liikkuivat edestakaisin toisiinsanähden tavalla , joka teki tilanteesta levottoman. Voimakkaat visuaalit: valot, säteet, säikeet, lonkerot, kiteet, fraktaalit, pisteet ja mitä monimutkaisemmat ja mielikuvituksellisemmat kuviot, veivät minua mukanaan koko ajan ja kaikkialle samaikaisesti. Oloni oli sekava ja kaaottinen. Kulkuni oli raskasta ja tavattoman hitaan oloista. Tiesin kokoajan tien jota kuljin, mutta silti en tiennyt missä olin. Oli vain pakko luottaa ja mennä eteenpäin. Oli pakko uskoa, että kohta varmasti löytyisi jotain tuttua. Tajuntani tuntui välillä pätkivän ja pelkäsin menettäväni tajuntani. Aloin pelätä, että pysyykö tämä enään hallinnassani. Aloin toivomaan matkan loppua.
Äkkiä minun oli pakko päästä kotiin, sillä en tahtonut kuukahtaa tielle tai lumihankeen. Hoin mielessäni kokoajan, että jaksa vielä, jaksa, älä sammu, kävele, kävele. Kunhan vaan pääset kotiin niin olet turvassa ja lämpimässä. Matkaa ei ollut paljon, mutta se tuntui ikuisuudelta, sillä elin kokoajan hetken edellä ja samalla jouduin toteamaan, että olenkin nyt vasta tässä. Kun viimein sain kotioven auki ja pääsin sisälle, huokaisin helpotuksesta: Nyt voisin kaatua ja sammua.
Oloni oli kuitenkin hyvin levoton edelleen. Kuljin kotona ympyrää keittiön, eteisen ja olohuoneen väliä ja tuskailin ahdistunutta oloani: Nyt on todella huono trippi päällä. Hoin mielessäni, että koeta kestää, kyllä tämä aikanaan loppuu. Kävin jääkylmässä suihkussa, join paljon vettä, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Psykoottisen levoton olo vain jatkui. Olin peloissani ja tuskissani. Kiersin edelleen kuumeisesti ympyrää kotonani, koitin kestää ja odottelin matkan loppua. Loppuuko tämä yleensäkkään koskaan vai olenko jo selvinpäin vai olenko sittenkin vielä matkalla? Oloni oli todella sekava. Kiersin ympyrää ja tunsin itseni yhä väsyneemmäksi ja mitä enemmän kiersin sen väsyneemmältä tuntui. Toivoin että sammuisin viimein ja pääsisin eroon tästä kaikesta kokemasta. Silmäni alkoivat painua väkisin kiinni ja kävelyni olla horjuvaa ja hapuilevaa. Kohta tämä varmasti loppuisi, mutta silloin mieleeni hiipi samalla ajatus, että loppuisiko tähän aivan kaikki, että kuolisinko minä tähän, jos nyt pysähtyisin ja kaatuisin lattialle ja antaisin itseni vaipua uneen. Olisiko se minun loppu. Aloin pelätä ajatusta ja mahdollista kuolemaa ja sen luomalla pelon voimalla vielä jatkoin väkisin viimeisillä voimillani sekopäistä kiertämistä kunnes lopulta rojahdin sohvalle. Olin päättänyt, että kävi miten kävi, nyt suljen silmäni.
Vaivuinkin välittömästi jonkinlaiseen valveen ja tiedottomuuden välitilaan ja oloni rauhoittui. Näin jälleen voimakkaita visuaaleja, tällä kertaa silmät suljettuina, ja niiden johdattamina vaivuin uneen tai jonkinlaiseen täyisin tiedottomaan tilaan, joka tapauksessa hetkeen, josta minulle ei jäänyt muistikuvaa. Kun heräilin siitä, näin edelleen visuaaleja ja jollain tavalla äkkiä tajusin, että nyt minut on puhdistettu. Silloin aivan yht`äkkiä minulla oli kirkkaat selkeät ajatukset ja ymmärrys siitä, että minut on todellakin puhdistettu kaikesta pahasta. Availin silmiäni ja katsoin olohuonettani. Olin oudossa tilassa, olohuoneessani kyllä, mutta silti ihan eri paikassa tai tasossa. Kaikki väreili ja oli oudossa kirkkaassa valossa. Koko ilma-ala oli viipaleina ja siivutettuna. Outoja muotoja ja kuvioita. Oloni oli nyt tyyni ja seesteinen, turvallinen. Minun annettiin ymmärtää, että huono matkani oli riitti, eräänlainen kiirastuli, osa initiaatiota, joka nyt valmistui huippuunsa : minut siunattiin omaan nimeeni.
