Tärkein asia mitä on ite oppinut/tajunnu on se, että millään ei ole oikeasti mitään väliä. Me ollaan täällä maan päällä pieni silmänräpäys vaan, jonka jälkeen me painutaan unholaan. Tottakai jotkut jää myös historiaan ja heidät muistetaan vuosisatoja. Mutta mitä väliä sillä on heille? Ei he pääse nauttimaan siitä maineesta haudasta käsin (ellei usko tietynlaiseen tuonpuoleiseen elämään). Joten miksi pitäisi ottaa mitään stressiä? Kun meet yöllä nukkumaan ja alat vaipua uneen, missä vaiheessa tapahtuu rajan ylitys? Muistatko sitä hetkeä, kun vaivuit uneen sekunti sen jälkeen kun oot jo nukahtanut? Tai hereillä olosta ylipäänsä. Muistatko koko elämääsi? Tuskin, joten kun kuolet, muistatko mitään mitä tapahtui elämässäsi? En tiedä, kun en oo koskaan kuollut. Joten miksi siitäkään pitäis ottaa mitään stressiä? Tiedän vasta kun kuolen ja silloin se on jo liian myöhäistä, että sillä olis mitään merkitystä tässä elämässä.
Kun tajusin ettei elämällä ole mitään suuntaa tai tarkoitusta, vapauduin. Oon vapaa antamaan sille suunnan. Ja päätän itse sille tarkoituksen. Ei mun tartte seurata mitään normeja tai sosiaalisesti hyväksyttäviä käytäntöjä. Ei tartte ottaa paineita siitä, miten mun pitäis käyttäytyä, tai mitä mun kuuluis tehdä. Tää on vähän niinku sellanen paradoxi, kun haistatin vitut kaikelle, opin rakastamaan sitä. Opin tiputtaan sen roolin mitä pelasin. Ei elämää kannata ottaa tosissaan, mutta kannattaa se tarina silti kuunnella, sehän voi olla vaikka kuinka hauska.
Kun pitää mielessä oman kuolevaisuutensa ja muistaa kuinka vähän aikaa me täällä ollaan, niin on paljon helpompi nauraa myös niille ikävämmillekin asioille. Kun ymmärtää, että kuolema on vain osa elämää, niin osaa asettaa asioita vähän paremmin tärkeysjärjestykseen. Siihen itsevalitsemaan järjestykseen. Vielä kun muistaa aina ottaa vastuun kaikesta mitä tekee, pääsee aika pitkälle.
Näin ainakin itse asian nään
