Kirjoittaja Aihe: Kid A:n tapaus (n. 13g P. Atlantis tryffeleitä - ensikokemus)  (Luettu 1073 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa rauniokoira

  • Viestejä: 4
    • Profiili
Alussa pitkähkö pohjustus, merkitsen hätähousuille kohdan josta itse tripin kuvaus alkaa.

Koitan pysyä kirjoituksessani lähinnä omassa kokemuksessani, koska matkakumppanini saattaa haluta kirjoittaa tänne oman puolensa tarinasta.

Niin siinä kävi, että päädyimme matkakumppanini kanssa toukokuussa Amsterdamiin lomailemaan. Alkuviikko meni kaunista kaupunkia ja sen katuja, kanaaleja ja museoita kierrellessä, samalla tietenkin kahvikauppojen oivallisista antimista nautiskellen. Eläintarha avaruuskakun siivittämänä oli hieno kokemus. Todellista hermolomaa, joka tuli molemmille tarpeeseen.
Viikko eteni ja sen aikana meille olisi mm. myyty sieniä piippukaupan tiskin alta, ja lähellä punaisten lyhtyjen aluetta saksalaismies kysyi keskellä kirkasta päivää haluaisinko ostaa LSD:tä: “Microdots, legendary!”. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä olimme päättäneet aloittaa tajuntamatkailumme tryffeleillä. Sitä paitsi en luottaisi kovin vahvasti ihmiseen joka kulkee kadulla olkalaukun vetoketju ammollaan auki.

Sattumien kautta monet stressiä aiheuttaneet palaset elämässäni olivat loksahdelleet paikoilleen juuri ennen matkaa. Olin onnistunut hoitamaan rankan loppukirin jälkeen opintoni kunnialla päätökseen. Useamman vuoden kestänyt ja aina väärältä tuntunut kimppakämppäasuminen kovin erihenkisten ihmisten kanssa oli päättynyt ja olin juuri muuttanut tavarani uuteen vuokrayksiööni. Lähdin siis sekä damin matkalle että tryffelimatkalle mieli huolista vapaana. Ei arjen ongelmien pakoilua, vaan rauhoittumista, nautiskelua ja pääkopan tutkiskelua elämän selkeässä käännekohdassa.

Ostimme kummallekkin 15g:n Atlantis tryffelipaketit smartshopista, jota oli netissä suositeltu luotettavuuden ja ammattitaidon johdosta (Tatanka, lähellä  Leidsepleinia). Myyjä oli avoin ja ystävällinen, kuten lähes kaikki muutkin amsterdamilaiset. Hän suositteli ensikertalaisille joko Mexicanaa tai tätä Atlantista. Hän kertoi, että vaikutuksia ei yleensä tule alle 10g:n annoksella, ja jos haluaa keskeyttää tripin, voi syödä paljon jotain sokeripitoista. Hän myös neuvoi olemaan syömättä kaksi tuntia ennen tryffelien nauttimista, ja näin olimme jo tehneetkin. Olin lukenut aiheesta aika paljon, ja muistin tryffeleiden niin sanotut kymmenen käskyä käytännössä ulkoa.

Olimme miettineet sopivaa paikkaa tripillemme. Olin lueskellut ihmisten käyttökokemuksia netistä, ja harkitsin monien muidenkin samaan käyttötarkoitukseen suosimaa valtavan kokoista puistoa Vondelparkkia. Säämuuttujan ja mahdollisen ihmispaljouden takia päätimme kuitenkin popsia herkkumme hostellihuoneessamme. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tavallinen nuorisohostelli, vaan meillä oli käytännössä oma kaksio tavallisessa asuintalossa. Toisessa huoneessa asui nuori nainen, jota emme olleet nähneet kuin ohimennen. Saisimme siis halutessamme olla täysin rauhassa. Sisätila tuntui ennen trippiä hieman tylsältä puiston tarjoaman vehreän luonnonhelman rinnalla, mutta osoittautui täysin oikeaksi valinnaksi.

MATKAKERTOMUS

klo 14:20
Söimme ohjeita noudattaen kumpikin aluksi puolet 15g:n boksista ja asettauduimme parisängylle makoilemaan ja odottelemaan. Kirjoittelin muistikirjaan ylös kellonaikoja ja tapahtumia. Tämä oli kätevää jo itse matkan aikana, koska siitä näki ajantajun kadotessa kuinka kauan kunkin annoksen nauttimisesta oli kulunut.
Puolikkaalla annoksella ensimmäiset havaittavat, mutta todella miedot vaikutukset tulivat 35 minuuttia nauttimisen jälkeen. Olo tuntui hieman rennommalta, aistit terävemmiltä ja aloin huomata yksityiskohtia ympäristöstä. Olotila ei kuitenkaan parinkymmenen minuutin aikana tästä muuttunut, eikä matkakumppanini havainnut vielä mitään muutoksia. Mietimme saattoiko syynä olla pannukakkuaamupalamme. Jos suuri sokerimäärä oli jäänyt tukkimaan reseptoreitamme jotenkin? Popsimme hieman lisää tryffeleitä (n. 4-5g lisää).

klo 15:30 kuivumaan ripustetut pyyhkeemme alkoivat näyttää minusta todella kolmiulotteisilta. Seinällä olleen abstraktin maalauksen neliöt näyttivät liikkuvan aavistuksen kun niitä katsoi. En ollut suunnitellut musiikin kuuntelemista matkan aikana, mutta se alkoi tuntua hyvältä idealta. Tyhjennetty hedelmäkulho sai toimia puhelimen apukaiuttimena. Auringonpaiste ulkona tuntui hyvältä, ja hieman liikutuin Van Morrisonin laulaessa “I’m just a stranger in this world!”. Musiikki oli juuri sopivan seesteistä siihen hetkeen. Jutellessamme matkakumppanini kanssa naurahdus yltyi herkästi suuremmaksi.

“klo 15:55
Vaikutukset tuntuvat lämpönä koko kehossa. Oman kehon jäsenien näkeminen silmistä tuntuu jännältä. Kirjoittaminen on näköjään vähän vaikeampaa. :)
Silmät sulkemalla kaikki voimistuu ja taustalla soiva Radioheadin Kid A alkaa saada kuvitusta.”
Matkakumppanini ei huomannut vielä tässäkään vaiheessa mitään (hän oli syönyt tryffeleitä hieman vähemmän koska on itseäni kevyempi. Toisaalta nyt kun mietin niin mahtaako ihmisen painolla olla psilosiinin annostelussa ylipäätään merkitystä?).

klo 16:18
Satuin katsomaan kännykkäni ruutua, ja Kid A:n kansikuva oli herännyt eloon. Animaatio ei sanana kuvaa visuaalia tarpeeksi hyvin. Graafinen kansikuva ikäänkuin tuotti sisältään uutta materiaalia, joka valui hitaasti vuorenrinteitä alas. Näky oli ensimmäinen voimakas visuaali tripillä (ja siis myös elämässäni!). Yritin näyttää sitä matkakumppanilleni, mutta hän huvittui, koska ei itse nähnyt sen elävän. Levyn alati muuttuva kansi näytti kirkkaudessaan upealta. Kerroin matkakumppanilleni miten äärimmäisen mielenkiintoiselta ilmiö tuntui. Tiesin, ettei kansikuva voi oikeasti elää, mutta näky oli täysin todellinen. Muistikirjasta: “Niin juu, Kid A:n tapaus on siitä kiinnostava, etten saa nähtyä sitä paikoillaan, pysäytettynä, vaikka yrittäisin. Sama koskee muita visuaalisia ilmiöitä.”

Muistikirjaan kirjoittaminen tuntui vuorotellen vaivattomalta ja hankalalta. Tietyssä vaiheessa kirjoittaminen ei tuntunut enää olennaiselta. Unohdin mitä piti laittaa ylös kun jäimme matkakumppanini kanssa pitkäksi ajaksi juttelemaan, nauramaan ja vertailemaan näkyjämme.

Matkakumppanilleni vaikutukset tulivat viiveellä, mutta nopeammin. Hän jäi aluksi ihailemaan kattolautojen kauneutta, kun ikkunoista sisään heijastuva valo muokkasi niitä. Hänellä oli myös peiton alla elokuvateatteri jonne hän kutsui minutkin. Peiton läpi tulevan valon muuntuvat tekstuurit olivat hienoja, mutta ympäröivän huoneen tutkailu tuntui itselleni sopivammalta. Elokuvateatterissa tuntui vähän turhankin intensiiviseltä. Nousut olivat vielä tiukasti päällä, ja itsestäni se tuntui välillä vähän hurjaltakin. Vatsanpohjassa tuntui, muttei ollut mitenkään pahoinvoiva olo.

Tajusin kuinka typerä olin ollut epäillessäni huonettamme liian tylsäksi tai virikkeettömäksi ympäristöksi ensitripille. Päinvastoin ympäristö alkoi tuntua kaikin puolin täydellisesti matkailuun sopivalta. Jopa siltä kuin joku olisi suunnitellut huoneen juuri tätä tarkoitusta varten. Puolipilvisenä päivänä siniseltä taivaalta paisteleva auringonvalo heijastui vastapäisistä rakennuksista huoneeseemme ja tuntui muuttavan värimaailmaa ja visuaalista ilmettä yleensä. Jossakin vaiheessa huoneen mittasuhteet muuttuivat niin, että sängyn jalkopäähän tuntui olevan valtavan pitkä matka.

Matkakumppanini tuli takaisin vessasta, ja sanoi nauraneensa kun oli saippuaa kurottaessaan nähnyt käsivartensa luonnottoman pitkänä. Sen sanoessaan hän nosti käsivartensa suoraksi ja kummaa kyllä se näytti minunkin silmiini paljon tavallista pidemmältä.

klo 16:45
Jäimme polvillemme sängylle katselemaan seinälle ripustettua ikivanhaa Amsterdamin karttaa. Se eli upeasti, hieman samaan tapaan kuin Kid A:n tapauksessa, mutta nyt kartan katuja kiersi pikkuruisia hahmoja synkronissa. Se oli kuin mekaanisen laitteen sisus jonka osaset liikkuivat kaksiulotteisessa tasossa. Näimme molemmat kartan elävän ja sen katseleminen oli viihdyttävämpää kuin minkään TV-ohjelman ikinä. Matkakumppanini hihitteli miten huvittavalta tilanne mahtaisi näyttää jos joku kävelisi nyt ovesta sisään. Kaksi turistia tuijottaa haltioituneina karttaa seinällä puhumatta mitään.

klo 16:52
Katselin matkakumppanini kasvoja auringonvalossa. Hän näytti todella kauniilta. Hän kävi makuulleen sängylle ja katseli ulos ikkunasta musiikkia kuunnellen. Näin kyynelen hänen silmäkulmassaan ja kääntyessään hän puhui minulle jotakin. En oikein kyennyt vastaamaan, koska mieleni oli vallannut uusi näky. Äsken kauniina näyttäytyneet kasvot alkoivatkin muuttua ikäänkuin morphaamalla täysin kuvottaviksi ja vääristyneiksi. Sellaisiksi kuin epämuodostuneella tai jotenkin vammaisella ihmisellä. Tämä pelotti minua ja tuntui todella kuumottavalta kun en saanut näkyä lakkaamaan. Tajusin kuitenkin, ettei minun kannata mainita tästä matkakumppanilleni kuin vasta myöhemmin. Muutoin hän saattaisi ahdistua kun tietäisi miksi oikeastaan nyt katsoin häntä. Yritin katsella välillä muualle kun juttelimme. Vastenmieliset vääristymät jatkuivat vielä jonkin aikaa, mutta hävisivät kun nousujen huippu taittui tasaisemmaksi ja helpommin hallittavaksi vaiheeksi.
Mietin jo tripillä mitä tämä näky voisi tarkoittaa. Jotenkin ymmärsin, kuinka jokaisessa ihmisessä on samanaikaisesti sekä äärimmäinen kauneus että äärimmäinen rumuus. Ei pelkästään symbolisesti vaan kaikilla tasoilla. Kauneinkaan ihminen ei itkeneenä ja surullisena näytä viehättävältä, ja tavallisenkin näköinen ihminen voi tyytyväisenä ja iloisena näyttää säteilevältä.
Konkretian tasolla olen myöhemmin miettinyt, että visuaalin saattoi aiheuttaa myös yksinkertaisesti se, että muuttuva auringonvalo yhdistettynä ihmiskasvoihin jotka tuppaavat itkiessä hieman turpoamaan saattoi aiheuttaa vääristymät. Ne olivat tosiaan sen verran pelottavia, että ellen olisi ollut etukäteen lukenut matkailun mahdollisista pelottavammista puolista, olisin saattanut mennä täysin tolaltani.

klo 17:00
Kirjoitamme yhteiselle ystävällemme postikortin josta tulee tolkuttoman hauska. Nauran täysin vapautuneesti ja se tuntuu hyvältä.

Trippi on huipussaan, kun huoneen oveen yhtäkkiä koputetaan. Leppoisa musiikki soi kulhossa, olen juuri kirjoitellut muistikirjaan ja samalla tehnyt vahingossa kynällä viivoja käsivarteeni. Matkakumppanini on juuri nauranut kovaan ääneen jollekkin jutullemme. Tajuan heti, että minun on mentävä avaamaan ovi. Pitämämme äänen perusteella koputtaja tietää että olemme huoneessa.

Avaan oven ja tervehdin hostellin/asunnon omistajaa. Olen aiemmin lähettänyt hänelle tekstiviestin kysyen seuraavan päivän checkoutista, ja koska hän ei ole saanut minua puhelimella kiinni (lentokonemoodi päällä) hän on päättänyt poiketa katsomaan olisimmeko asunnolla. Pystyn puhumaan miehen kanssa rauhallisesti ja sujuvasti, vaikka tietenkin takaraivossani pelkään miten tilanne hoituu ja tajuaako hän heti mistä on kysymys. Lyhyen keskustelun jälkeen olemme sopineet checkoutista jotakin, mutta en oven suljettuani ole enää ihan varma mitä. (Sekin sujuu kuitenkin lopulta ilman mitään ongelmia.)

Palaan sängylle matkakumppanini luo ja olen täysin hämilläni siitä miten kykenin hoitamaan täysin yllättäen tulleen tilanteen. Hänen mukaansa keskustelu oli mennyt täysin sujuvasti, eikä puheeni ollut kuulostanut mitenkään kummalliselta. Muutenkin nuorehko mies oli ollut kaupunkiin saapuessamme äärimmäisen rento ja mm. neuvonut lähistöltä hyvän coffeeshopin. Ties vaikka olisi itsekkin maistellut joskus tryffeleitä. Pelko “paljastumisesta” menee siis pian ohi.

17:42
Olo tuntuu huojentuneelta kun tripin hurjimmat vaiheet ovat ohi ja keskusteleminen on taas helpompaa.
Auringonpaiste ulkona kirkastuu, ja istun sängyllä ulos ikkunasta katsellen. Tajuamme viimein, että näemme paremmin, jos verhon ja sälekaihtimen nostaa kokonaan ylös asti. Katselen äärimmilleen saturoitunutta maisemaa jossa näkyy kaksi vihreää tuulessa kahisevaa lehtipuuta, uskomattomia pilviä sinistä taustaa vasten, ja jopa vastapäisen talon tiiliseinä näyttää kauniilta. Ikkunasta näkyy pitkälle syvyyteen, ja näky on kaunein jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Tuntuu päivänselvältä, että monet impressionistiset taidemaalarit ovat kokeneet elämässään juuri tämän saman hetken. Uskomattoman kaunis, täynnä värejä ja valoa oleva maailma. Ei tunnu kummalliselta, että joku haluaa maalata asetelmakuvan saappaasta. Sanon ääneenkin: “Ja tää on suomessa laitonta? Siis TÄMÄ on haluttu kieltää ihmisiltä?”. Se tuntuu niin totaalisen järjettömältä.

Havahdumme siihen, että kummallakin alkaa olla melkoinen nälkä. Yritän laskea kuinka monta tuntia aamupalastamme on, mutta se on vaikeaa. Syömisestä on jo yli seitsemän tuntia, joten ei ihmekään jos nälättää. Päätämme suunnata eväidemme kanssa Vondelparkkiin, mutta lähteminen vie aikansa, sillä kämppiksemme laittaa juuri ruokaa keittiössä. Tiirailemme vuoronperään avaimenreiästä, koska reitti mahtaisi olla selvä. Edelleen siis hieman jännittää huomaisiko hän että olemme vaikutuksen alaisina. Hämmästyksekseni kun katson avaimenreiän läpi keittiöön se rajaa naisen täydellisesti. Ikäänkuin avaimenreiässä olisi teleobjektiivi.

Matkalla puistoon vilkkaan pyöräliikenteen seassa luoviessamme olemme yhtä mieltä siitä, että oli hyvä ettemme tripin huippuvaiheilla lähteneet ulos, vaikka sekin alkoi kiinnostamaan.
Istumme puistoon tupakoimaan ja syömään eväitä, jotka maistuvat todella hyvälle. Katselemme luontoa ja ohi käveleviä ihmisiä hauskoine koirineen. Olo on loistava ja tunnelma helpottunut. Kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa vuoristoradassa ja selvinnyt ehjin nahoin. Juttelemme tripistä syvemmin nyt kun se on jo käytännössä ohi. Olemme kiitollisia siitä että ensikokemus oli molemmille niin positiivinen ja jätti niin hyvän mielen.

Olin siis lukenut paljon psilosybiinistä/psilosiinistä vuosien varrella, mutta tripin äärimmäinen visuaalisuus tuli minulle täytenä yllätyksenä. Odotin ehkä syvempiä mietteitä, joskin vajosin kyllä täysin omiin ajatuksiini matkakumppanini käydessä välillä vessassa. Oma vaikutuksensa oli varmasti silläkin, että koin olevani vastuussa ystäväni ensikokemuksen sujumisesta, ja valmistauduin henkisesti siihen, että tarvittaessa auttaisin ja tukisin häntä jos hänen trippinsä muuttuisi pelottavaksi. Seuraavan kerran olenkin ajatellut matkata omillani pimeässä asunnossa rauhallisissa merkeissä, pyrkien syvälle mielen syövereihin. Kannabiksenkin vaikutukset ovat itselläni hyvin erilaiset seurassa vs. yksin. Suurimmat oivalluksen ja nautinnon hetket olen sen osalta kokenut itsekseni.

Pysyviksi vaikutuksiksi tuntuvat jääneen ainakin oivallus siitä, ettei elämä voi olla pelkkää huippukokemusten jahtaamista ja seuraavan jännittävän asian odottelua, vaan mielenkiintoisia asioita löytyy loputtomasti täysin arkisista ja tavallisista asioistakin, kun vaan pitää aistinsa auki ja pysähtyy hetkeksi.
On myös herännyt ajatus siitä, miten ympäristömme todennäköisesti vaikuttaa meihin jatkuvasti alitajunnan tasolla. Esimerkiksi oman asunnon siisteys ja itsensä ympäröiminen turhuuksien sijaan vähillä mutta merkityksellisillä ja hyödyllisillä esineillä tuntuu tärkeältä.
Myös fyysinen rasitus, esim. lenkkeily ja koripallo, tuntuu nautinnollisemmalta kuin ennen.

Kiitos luontoäidille, kosmokselle ja Amsterdamille siitä, että ovat järjestäneet ihmiseläimelle mahdollisuuden tällaisiin kokemuksiin.

Ensi kertaan. ;)
Shakkiterveisin, Rauni Olavi Koira.