Hyvän tovin mietin että pitäskö tänne mitään kirjottaa. Tuntuu jotenki tyhmältä ja nololta avautua tuntemattomille, mutta päätin pistää egon hetkeks sivuun ja tajusin että jos jonnekkin ikinä mitään tälläistä kirjoitan niin tää vois yhtä hyvin olla se paikka. En oo muutenkaan ikinä päässy kirjottamaan "omaa tarinaani" missään tilanteessa.
Elämä on mua opettanu kovalla otteellansa, kutakuinkin niin kauan kun jaksan muistaa. Ensimmäinen tälläinen iso "opetus" tapahtu mun 5-vuotis syntymäpäivänä. Asuttiin sillä hetkellä brasiliassa ja muistan kuinka ilonen mä olin kun mulle suunniteltiin isoja spider man teemasia synttäreitä. No synttäreitä ei ikinä päästy juhlimaan, koska äiti joutu vankilaan. Se oli sitte pikanen lähtö suomeen muitten sukulaisten luokse ja muistan kuinka mulla ei ollu mitään hajua mistään ja ihmettelin vaan että "missä äiti on ?". Sittenku päästiin suomeen me muutettiin isosiskon kanssa mummille ja pikkusisko meni isäpuolen luokse asumaan. Oma isä ei ollu maisemissa äidin sen hetkisen narsistisen egon takia. (kaikilla sisaruksilla eri isät)
Sain sitte jossain vaiheessa tietää todellisen tilanteen ja masennuin asiasta aika pahasti. Kukaan ei tiennyt että kuinka kauan äiti on poissa, sanottiin vaan että jonkin aikaa ja oli pakko tottua siihen tilanteeseen että äitiä ei nyt tuu näkymään vähään aikaan.
About siihen aikoihin kun täytin 8 vuotta tajuttiin, että isosiskolla ei oo kaikki hyvin. (Tässä vaiheessa sisko oli jo muuttanu tädin luokse naapuriin). Pikkuhiljaa nähtiin kuinka sisko alko laihtumaan, tulemaan tosi etäseks, ei ollu enää kotona yms. Siinä alko pikkuhiljaa tulemaan se epäily siitä, että sisko käyttää huumeita. Siskon downfallin kattominen vierestä kaiken muunkin käynnissäolevan asian kanssa pisti aika matalaks. Olin niihin aikoihin hyvin epätasapainonen. Räjähdin ihan pienistä asioista, olin väkivaltanen koulussa, heittelin pulpetteja yms. Harkitsin myös n. 10 vuotiaana vakavissani itsemurhaa, joka tänäkin päivänä järkyttää että niin nuoren ihmisen mielessä on ollu jotain noin synkkää.
No siinä vaiheessa ku olin noin 12-13 vuotias päätettiin, että voisin muuttaa tädin luokse ja oltiin kaikki sitä mieltä että mummi on hoitanut jo tarpeeksi lapsia elämänsä aikana (7 hoidettua lasta takana). Muutettiin kyllä jokskin aikaa kaikki saman katon alle minä,täti ja mummi.
En enää ollut niin "epätasapainonen" ja olin jo kutakuinki kokonaan tottunu siihen elämäntilanteeseen mikä meillä oli. Aloin olemaan samanlainen lapsi/teini kun kaikki muutkin. Sisko oli katkokierteessä ja melkein täysikänen, joten sitä ei erityisemmin ollu näkyvissä.
Sit tapahtu jotain ihmeellistä. Saatiin kuulla että äiti oli tulossa takasin ! ja tällä kertaa melkein satavarmasti, mutta ei haluttu toivoa liikoja, koska kaikki muistettiin se ku oltiin monta joulua peräkkäin petytty ku äiti ei tullukkaan. (en tiedä miks mut aina joulun aikoihin äiti ilmotti että pääsee mahdollisesti kotiin)
No sitte se vihdoin tapahtu. Äiti pääsi suomeen, varmaan 8-9 vuoden eron jälkeen. Mulla oli kyllä lapsesta paljon muistoja siitä kuinka äiti osasi olla hyvin ilkeä ja jääräpäinen, mutta olin silti ilonen että pääsen vihdoinkin tutustumaan äitiin ja ajattelin että varmasti hän on muuttunut kaikkien näitten vuosien aikana. Ei menny kauaa kunnes tajusin, että äiti ei ollutkaan niin mukava kun mitä osasin kuvitella..
8-9 vuoden odotus päättyikin järjettömään pettymykseen. Äiti oli kovan luokan narsisti, ja oli näitten vuosien aikana luonut itellensä vahvan kuvan siitä että minkälaisen pojan hän haluaa. Hänelle ei tullut mieleenkään että tarvitsen aikaa tutustua häneen näin pitkän eron jälkeen. Hän alkoi ehdottelemaan minulle kaikenlaisia asioita (esim. leluautokokoelman hankkimista) ja kun sanoin etten ollut kiinnostunut niistä hän loukkaantui suuresti ja tyyliin itki että kuinka voin loukata häntä sillä tavalla. Sillonkun äiti tuli suomeen hän tottakai asui meidän luonamme aluksi, mutta meni varmaan 3 viikkoa kunnes kaikki todettiin ettei kukaan kestä tätä elämää ja että äidin pitää lähteä. Äiti ei tottakai tykänny tästä ideasta ja päätti terrorisoida meidän elämistä kaikilla mahollisilla tavoilla. Muistan hyvin yhen kerran ku äiti tuli erittäin hyvässä viina bentso combossa potkimaan maihareilla meidän ovea ja huutelemaan mummi paralle kaikenlaisia kauheuksia portugaliksi. Sen jälkeen ei äitiä nähty vähään aikaan ja pistettiin yhteydet poikki kunnes äiti itse tajuaa mitä on tehnyt. Aloin myös pikkuhijlaa tajuamaan minkälainen siunaus oli, että äiti joutui joskus aikoinaan vankilaan ja sain elää lapsuuteni niin ihanien ja viisaitten ihmisten kanssa kuin minun täti ja mummi.
Samoihin aikoihin kun äiti tuli suomeen tädille tuli kohdunkaulan syöpä, johon en edes ehtinyt reagoida mitenkään erityisen negatiivisesti kunnes syöpä olikin jo leikattu pois.
Siinä saatiin sitten kestää varmaan vuoden ajan äidin narsistisia toilailuja vitullisesta skutailusta, itsetuhoiseen huomionhakuun (tapan itseni jos ette tee sitä ja tätä). Kerran oikeesti tapahtuki niin että äiti oli ranteitaan viillellyt, mutta just sopivan kepeästi ja valtimon vierestä...
Ranteet nähtyäni tuli melkolailla tragikoominen fiilis vaikka toki näky järkyttikin.
Meni vähän aikaa kunnes äiti tajus että omalla perseilyllään, se vaan kaivaa sitä kuoppaa hänen ja muun perheen välille ja että tarvittiin muutosta. Kyllä se äiti pikkuhiljaa sitten alko käyttäytymään vaikkakin vaihtelevalla menestyksellä
Päästiin viettää isosiskonki kanssa ensimmäistä kertaa 10 vuoteen joulu äidin luona.
Tämä kaikki tapahtui 13-16 vuotiaana, ja toki siinä ajassa on tapahtunut kaikkea muutakin (<3<3 ensirakkaudesta ja sen menettämisestä, omiin psyykkisiin ongelmiin ja henkisiin valaistumisiin ja miljoona muuta asiaa, jotka pitkittäisivät tätä tekstiä entisestään aivan saatanasti)
Hyppään suoraan nyt viimeisimpään tragediaan, joka tapahtui kesällä 2014 . Rakkaalle ja aina niin iloiselle tädilleni, todettiin uusi syöpä. Tällä kertaa vähän isompi. Reisiluussa todettiin noin 10cm pituinen sarkooma kasvain/syöpä. Reisiluu, osa polvesta ja osa lonkasta piti kokonaan vaihtaa proteesiin, tarkoittaen sitä että täti ei tule kävelemään vähään aikaan. Kun syöpä todettiin olin aivan paskana. Mietin vain että saanko koskaan rauhaa elämän koettelemuksilta, ja mietin että miksi aina kilteimmät ihmiset joutuvat kärsimään eniten. (Ehkä hyvät "valaistuneet" ihmiset kestävät sen) Vaikkakin tiesin että tuon kysymyksen kysyminen on aivan turhaa ja tiedostin sen että tässäkin asiassa on paljon opittavaa. Jos ei minulle niin sitten minun tädilleni.
Voisin sanoa että olin tässä vaiheessa jo hyvin henkinen ja kokenut hyvin paljon ns. paranormaaleja asioita ja järjellä selittämättömiä asioita. Psykiatrit yms terapeutit kutsuisivat sitä varmaan psykoosiksi. Tiedä sitä sitten että oliko, jotkin tietyt kokemani asiat totta vai ei.
Tässä ei todellakaan ollut kaikki mitä olen kokenut, enkä voikkaan kokemaani täydellisesti tekstiksi muuttaa, mutta lopetan tämän järkyttävän pituisen tekstini siihen johtopäätökseen, että vaikka paskaa tapahtuukin ja sillä hetkellä tuntuu pahalta, tulevaisuudessa sitä samaa paskaa katsoessa voi tajutakkin, että ehkä sen asian piti tapahtua, jotta voisit saavuttaa jotain aivan muuta. Kohtaloks sitä varmaan sanotaan ? (kaikella on tarkoitus yms)
PS. Random fakta: En tiedä miksi mutta aina vähän ennen tai jälkeen syntymäpäivääni (syksyllä), elämä antaa mulle taas uuden haasteen, ikään kuin elämänpituisena lahjana ?
