Kirjoittaja Aihe: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?  (Luettu 2468 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Kontaminaatio

  • Viestejä: 29
    • Profiili
Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« : Syyskuu 24, 2013, 04:03 »
Aion kertoa, miten elämä on minua kohdellut. Tai jos ollaan tarkempia, niin miten elämä on viime aikoina minua kohdellut. Toivon todella, ettei kukaan tällä planeetalla joutuisi koskaan kokemaan mitään tällaista, mitä elämä on pakottanut minut kokemaan. Varoitan vielä, että kertomus saattaa olla raskasta luettavaa.

4 kuukautta sitten menetin elämäni tärkeimmän henkilön, oman isäni. Kaksi viikkoa tämän jälkeen minusta itsestäni tuli isä, 23 -vuotiaana. Isäni ei saanut mahdollisuutta tavata nuorimman poikansa lasta. Se tunteiden myrsky, mitä jouduin käymään läpi, ja näin nuorena. Ne monet kysymykset isyyteen liittyen, mitä en koskaan saanut kysyä, se epävarmuus johon olisin tarvinnut tukea isältäni, minä jäin paitsi siitä. Olisin pystynyt käsittelemään ne tunteet (ehkä) paremmin, jos vanhan elämän päättymisen ja uuden elämän syntymisen välillä olisi ollut enemmän aikaa, tai hitto, jos edes kuolema olisi tullut vasta syntymän jälkeen... Mutta elämä ei kohtele reilusti, aina ei mene nallekarkit tasan ja tilanteeseen täytyy vain sopeutua. Se, että joutuu kantamaan oman isänsä viimeiseen leposijaansa näin nuorella iällä, on mielestäni jo paljon vaadittu.

Vaikka en ole uskonnollinen (= ateisti (agnostikko)), niin silti se toi helpotuksen mielelle, että poikani syntyi ennen isäni hautajaisia. Haluan uskoa siihen, että isäni oli siellä vierellämme hautajaisten ajan. Hitot, hän on kanssamme joka päivä. Poikani, ja ennenkaikkea (uusio)perheeni vuoksi jaksoin käydä päässäni läpi sen myrskyn. Tietenkin puolisoni ja poikapuoleni olivat suurimpana tukenani. Ilman heitä en olisi pystynyt olemaan vahva. Isäni kuolemasta huolimatta, elämä jatkuu ja saan olla iloinen siitä, mitä minulle tänne maanpäälle jäi.

Kesä 2013 oli elämäni iloisinta ja onnellisinta aikaa. Sain viedä poikaani äitini luo, mummollaan, mistä on paljon omakohtaisiakin hyviä lapsuudenmuistoja. Tiedän kuinka hauskaa siellä on. Vanhemmat eivät ole määräilemässä ja mummo on aina hellempi lapsenlapsilleen, kuin omille lapsilleen. Vaikka poikani on vielä niin nuori, ettei tule muistamaan niitä hetkiä mitä jo sai viettää muoriensa, isoisänsä, tätiensä ja setiensä sylissä, näki hänestä kuinka paljon rakkautta niin pieni ihminen voi saada vastaan ja kuinka paljon hän sitä antoi. Sain viedä poikani paikkoihin, joissa olin itse seikkaillut nuorempana, sain viedä poikani automatkalle ilman määränpäätä, ja joka päättyi kotiin. Muistoja, joita ei voi millään muulla tavalla saada, kuin elämällä.

Mutta elämäni onnellisin aika oli pian tulossa päätökseen. Se tuli varoittaen, jota huomaan vasta näin jälkeenpäin ajatellen. Kuukausi sitten oli erään sukuni jäsenen aika lähteä. Jouduin kohtaamaan surun jälleen kolmen kuukauden tauon jälkeen. Siitä viikko eteenpäin eli kolme viikkoa sitten, sain kuulla että serkkuni sairastaa jotain harvinaista verisairautta (en juuri tällä hetkellä kykene muistamaan mikä se on) ja sai 5 vuotta elinaikaa. Äitini terveys alkaa myös pikkuhiljaa pettää, hän menee tarkempiin tutkimuksiin ensiviikon aikana. Perheeni, kihlattuni ja lapset, ovat olleet minulle suurin tuki näissä ikävissä asioissa mitä olen joutunut kohtaamaan näin lyhyellä ajalla ja taas ilman heitä en olisi pysynyt vahvana. Elätin toiveita, että mitään pahempaa ei voisi minulle tapahtua vähään aikaan. Kuinka väärässä voi ihminen ollakaan...

Tiistaina, 10.9, aamuyöllä (~03:25), puolisoni herätti minut elämäni kauheimpaan kokemukseen. Emme vieläkään tiedä miksi hän heräsi silloin, mutta hän pyysi minua tarkistamaan poikamme. Hän on aina nukkunut todella rauhallisesti ja monesti isin sydän on jättänyt pari lyöntiä väliin, kun on näyttänyt siltä ettei hän hengittäisi, mutta on sitten antanut pienen huokauksen/kuorsauksen elonmerkiksi. En tiedä miksi, ehkä osasin aavistaa jonkin olevan vialla, mutta päätin nostaa poikani syliini heti. Hän oli veltto. Kaikki kauhuskenaariot vilisivät heti silmieni edessä. Yritin noin 10 sekunnin ajan saada hänet hereille tuloksetta. En pystynyt ajattelemaan selvästi. Jos olisin ollut yksin sinä yönä, en olisi saanut itseäni tajuamaan tilannetta niin nopeasti ja soittamaan hätänumeroon. Mutta kihlattuni ei tarvinnut kuin huutaa minulle, että soita heti, jolloin pääni selkesi siihen asti kunnes sain näppäillyksi kännykkään 112. Poikani ei hengittänyt, pulssi ei tuntunut. Annoin hänelle elvytystä kunnes ammattilaiset tulivat paikalle. Tämän jälkeen en pysty muistamaan selvästi, missä järjestyksessä tai mitä oli tapahtunut.

Ambulanssihenkilöstö yritti tunnin ajan elvyttää poikaamme, kunnes he lähtivät viemään häntä sairaalaan. Vanhemmat lapset eivät onneksi nähneet tätä tapausta. Lähdin ambulanssin perässä sairaalaan, puolisoni jäi kotiin lasten kanssa, mutta alkoi heti järjestää lastenvahtia ja kyytiä sairaalaan vanhempiensa avulla. Matka sairaalaan tuntui epätodelliselta ja pitkältä. En pystynyt ajattelemaan mitään. Sairaalaan päästyäni, menin suoraan päivystyspolille josta hoitaja ohjasi minut kodikkaaseen pikku huoneeseen. Sillä hetkellä poikaani yritettiin vielä elvyttää. Paikalla oli myös kriisitukihenkilö, joten pelkäsin varautua jo pahimpaan.

Kihlattuni tuli paikalle noin puolituntia myöhemmin, jolloin meille kerrottiin uutinen, jota kukaan vanhempi ei ikinä halua kuulla. Toivon todella, ettei kukaan joutuisi kokemaan samaa kuin me. Poikamme on kuollut. Kehoni valtasi valtava tyhjyys ja halusin vain romahtaa maahan, mutta pysyin kihlattuni vuoksi kasassa.

Nyt, pian viikko tapahtuneen jälkeen, olemme molemmat rikki. Pojat ovat pitäneet meidät niin vahvoina, kuin vain on mahdollista. Kaksi viikkoa on tuntunut todella lyhyeltä. Toivon vain, että heräisin pian tästä painajaisesta, mutta joka sekunti vie mieltäni kohti totuutta. Emme koskaan tule olemaan samoja ihmisiä, kuin mitä olimme kaksi viikkoa sitten. Suuri osa meidän sisältämme on kuollutta ja tyhjää. "Tämä ei ole todellista", tätä toistan päässäni jatkuvasti. Mutta olen myös saanut lohtua ajatuksesta, että isäni lähti ensin valmistelemaan paikkoja pojanpojalleen ja he saavat seikkailla tuolla toisella puolella ja odottaa meitä. Heille se odotus on vain parin päivän pituinen, vaikka itse eläisimme vielä 70 vuotta. Nyt, tällä hetkellä en enää pelkää tulevia huonoja uutisia. En, nyt osaan varautua siihen, mitä loppuvuosi tuo tullessaan, keitä vielä menetän...

Tiedän, että minä selviän tästä kaikesta, minun on pakko. Toivottavasti sinun, joka luet tätä, ongelmasi ovat pienempiä kuin minun. Kuinka pienessä ajassa voi sielu mennä hajalle? -Siinä hetkessä kun yrität saada 3 kuukautisen lapseesi takaisin elämään, ja huomaat ettet pysty siihen. Kuinka paljon huonoja uutisia pitää yhden pään kestää? -En tiedä, mutta vastoin tahtoani joudun ottamaan selvää. Olen vasta 23, olen jo haudannut isäni ja joudun vielä hautaamaan oman poikani, missä on järki ja tarkoitus?

Poissa Kolina

  • Viestejä: 46
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #1 : Syyskuu 24, 2013, 04:50 »
Sanattomaksi vetää... Voimia.
Kosminen Nauraja [14/08 11:34]:Koli on foorumin Jesse Pinkman.

Poissa Invisible

  • Viestejä: 8
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #2 : Syyskuu 24, 2013, 08:41 »
Voimia sinne! Ei ole olemassa varmaan pahempaa kuin joutua luopumaan lapsestaan.

Poissa Silo-P

  • Luotettava tunnistaja
  • Viestejä: 450
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #3 : Syyskuu 24, 2013, 10:16 »
Siitä alkaa olla kohta vuosi aikaa, kun mun lähipiiriin sattui samanlainen traaginen tapahtuma. Mun läheisen ystäväni 1,5 vuotias poikalapsi menehtyi nukkuessaan.
Lapsen vanhemmat ovat jo hyvin toipuneet tapahtumasta, vaikkakin se tietty usein mietityttää ja painaa heidän mieltään.

Voimaa ja rakkautta teille. Olette toistenne suurin tuki, joten olkaa avoimia ja avuliaita toisillenne.

<3
''Nauti siitä mistä eniten sä pidät!''

Poissa Kosminen Nauraja

  • Viestejä: 468
  • Narkkinointipäällikkö
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #4 : Syyskuu 24, 2013, 10:30 »
Esikoinen on käynyt kaksi kertaa ihan siinä rajalla. Heti synnytyksessä ja uudelleen muutama vuosi myöhemmin. Silloin tuli käytyä läpi näitä skenaarioita ja mietittyä olisiko pitänyt tehdä jotain toisella tavalla ja todellakin mietittyä voiko tällaisella olla mitään tarkoitusta. Viestisi toi nuo muistot ja tunteet mieleen - sen pohjattoman surun ja pelon. Oman lapsen kuolema on paljon pelottavampi asia kuin oma kuolema.

Voimia.
Printtiversio Taika -oppaasta on tilattavissa Tajunta -kaupasta.
Kaikki pdf-kieliversiot nyt Magiska Molekyler Wikissä

Poissa Valona

  • Viestejä: 49
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #5 : Syyskuu 24, 2013, 13:51 »
Mikään maailmassa ei voi olla niin kauheaa kuin oman lapsen kuolema. Ja vielä noin pienenä. Tuntuu että kuolemat tulee usein sykleissä. Miksi? Onko silloin helpompi kestää kuoleman tuomaa tyhjyyttä ja surua, kun on jo joutunut jättämään fyysiset jäähyväiset jollekin läheiselle, vai onko se jotain suurempaa karmallista opetusta? En tiedä, mutta joskus tuntuu että elämä koettelee vähän turhan paljon kerralla, niinkuin teidän tapauksessanne. :(

Meillä oli tyttöni ensimmäiset elinkuukaudet jatkuvaa pelkoa kuolemasta, ja omasta kokemuksestani voin yhtyä siihen, että mikään stressi ja pelko ei maailmassa ole niin suurta kuin pelko lapsensa menettämisestä. Meillä kävi kuitenkin hyvin loppujen lopulta, tyttö selvisi hengissä sai terveen paperit vuoden ikäisenä, mutta suhteutettuna omaan stressiin ja siihen oloon mitä koin silloin kun tyttövauvani makasi teholla muutamia viikkoja, ja mikä oli raskainta koko elämässäni, niin  en voi edes kuvitellakaan miten kauhealta teistä voi tuntua, miten paljon surua sydämessänne nyt on.  :( Ei mikään voi niin raskasta olla. Voimia siksi lähetän teille erityisen paljon!!

Jotain hyvin erikoista karmaa tässä varmaan on, mutta jos jotenkin voin lohduttaa, niin onneksi elämä ei ole pelkkää fyysisyyttä, vaan sama lapsi teillä edelleenkin on, hän vain on toisessa muodossa, valona jonka näette ensimmäisenä aamulla, ja joka paistaa koko päivän, ja yöllä hänet voitte nähdä tähdissä.  *

Olen miettinyt miksi jotkut lähtevät täältä niin nopeasti pois. Ja miksi niin pienet lapset lähtee myös. Ja juuri tuolla tavoin, hiljaa nukkuen pois, siten ettei tiedekään voi selittää syitä lasten kehtokuolemiin.
Mutta luulen, että juuri nämä tällaiset enkelivauvat ovat niitä, jotka ovat henkisesti niin vanhoja sieluja, niin kirkkaita olentoja, että he eivät enää vain tarvitse pitkää elämää kulkeakseen maan päällä, oppiakseen elämän opetuksia, oppiakseen karmallisia viestejä,  ja kestämään elämän heittelyitäkin.
He tulevat tänne vaan hetkeksi, jotta voivat pian taas palata valoon, meidän kaikkien kotiin. Uskon myös, että tällaisia hyvin vanhoja sieluja, hyvin kirkkaita sieluja ei synny kelle tahansa, vaan nämä erityiset lapset syntyvät erityisille ihmisille. <3

Valoa, rauhaa ja rakkautta teille!, sitä toivon koko sydämestäni. <3

Poissa pampula

  • Luotettava tunnistaja
  • Viestejä: 317
  • Luotettavasti sienten tunnistama
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #6 : Syyskuu 24, 2013, 14:49 »
Lainaus
After years of legal wrangles, Issa managed to secure rights to half of the property his father left. He returned to his native village at the age of 49 and soon took a wife, Kiku. After a brief period of bliss, tragedy returned. The couple's first-born child died shortly after his birth. A daughter died less than two-and-a-half years later, inspiring Issa to write this haiku (translated by Lewis Mackenzie):


    Tsuyu no yo wa tsuyu no yo nagara sari nagara

    The world of dew --
    A world of dew it is indeed,
    And yet, and yet . . .


Niin se on kastepisaramaailma, ja kuitenkin... Voimia teille.

http://en.wikipedia.org/wiki/Kobayashi_Issa
Life is full of pain, I'm cruisin' through my brain
and I fill my nose with snow and go Rimbaud,
go Rimbaud

Poissa Kontaminaatio

  • Viestejä: 29
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #7 : Marraskuu 11, 2013, 02:26 »
Miltä minusta nyt tuntuu?
Erittäin pysäyttävä päivä takana, päivä jolloin juhlitaan jokaista isää. Kävimme isäni haudalla sytyttämässä kaksi kynttilää. En vieläkään ole pystynyt käsittämään kaikkea tapahtunutta, en ehkä koskaan pystykään. Koko päivän olen tuntenut oloni ulkopuoliseksi, minulta on viety tämän päivän tarkoitus.

Raskainta tässä päivässä on ollut kaikkien tuttujen ja puolituttujen onnittelut isänpäivän johdosta. En ole kiittämätön, tiedän että he tarkoittavatvain hyvää, mutta jokaisesta puhelusta, keskustelusta ja facebook -viestistä on noussut taas niin voimakkaasti esille se ymmärrys, kuinka paljon olenkaan menettänyt. Toivotan kaikille foorumilaisille isille, sekä foorumilaisten isille hyvät (myöhästyneet)isänpäivät, vaalikaa sitä mitä teillä vielä on. Itse tiedän, mitä minulla ei enää ole.

kirjoitin tämän kai siksi, koska minusta tuntuu hyvältä, että on yksi paikki johon voin vapaasti kirjoittaa tuntemuksistani. Paikka jossa kukaan ei minua tunne, ja jossa on erittäin hyvä yhteishenki.

Poissa Orc-hardist

  • Viestejä: 5
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #8 : Marraskuu 11, 2013, 15:44 »
Kuulostaa kieltämättä kamalalta tilanteelta. Sinulla on varmasti niin voimakkaita tunteita mielessä ettei perintenen hengitysharjoitus/meditaatio poista koko tapahtumaa (ja samalla surua) mielestä pois, mutta kaiken voi kuitenkin ottaa harjoituksena. Sinun tapauksessasi harjoitus on äärimmäinen.

Yksinkertaisesti jokaiselle hyvä elämän ohje: Ota kielteisyys hyödyllisenä merkkinä. Aina kun huomaat mielesi pyörittelevän ajatuksia negaatioista käsin, voit ottaa sen merkkinä jolloin astua pois ajatuksista läsnäolevaan hetkeen. Silloin voi kokea kaiken sen mitä meillä vielä on, vertailematta mitä meillä oli tai voisi olla. Ei maailma ole mihkään kadonnut ja mikä olisi luonnolisempaa kuin kuolema? Tietenkään tämä ei ole helppoa, mutta se kannattaa! Se vaatii ensin tilanteen hyväksymistä ja sitten voi tehdä voitavansa. Ylimääräinen looppaus ja surkuttelu ei ole tarpeen kun asian on käsitellyt.

Oletus, että elämä kestää vähintään aikuisikään asti kunnes olemme "tarpeeksi" vanhoja kuolemaan, on jännä harha. Tekemällä itsestään uhri jonka kautta kärsii vain kärsimyksen ilosta ei ole tarpeen. Kyllä jokaisella on oikeus jatkaa elämää iloiten ja onnellisena vaikka mitä kävisi. Kaikki me kuollaan ja toivon, että silti jäljelle jäävät ja uudet elämät osaavat nauttia kaikesta kauneidesta mitä jäljellä on.

Rauhaa ja mukavia ajatuksia Teille.

Poissa kiinnostunut :P

  • Viestejä: 35
  • Life's hard! I'm just trying to play my part.
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #9 : Elokuu 24, 2014, 00:02 »
...
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 19, 2015, 23:20 kirjoittanut kiinnostunut :P »

Poissa Kontaminaatio

  • Viestejä: 29
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #10 : Lokakuu 18, 2014, 11:13 »
Huh, kun tuli tämä aihe luettua läpi uudelleen, päälle vuoden jälkeen tapahtuneesta. Ensinnäkin olen todella kiitollinen osanotoista ja tukemisesta. Huomasin vasta äsken, että siitä en ole aikaisemmin kiittänyt. Iso kiitos kaikille.

Toisekseen olen myös iloinen huomatessani, että tänne on tullut pari muiden omia, vaikeita kokemuksia kirjoitetuksi. Kiinnostunut, olen pahoillani että olet joutunut käymään läpi noin vaikean elämäntilanteen. Voimia.

Kolmanneksi eli itseeni ja perheeseeni. Olemme käsitelleet asiaa mielestämme hyvin joulun aikoihin ja sen jälkeen. Sitä edeltävää aikaa kun olemme muistelleet, emme oikein kumpikaan pysty muistamaan mitään. Sumua, väsymystä ja surua. Joulun ja uuden vuoden jälkeen oikeastaan heräsimme masennuksestamme ja aloimme saada elämästä jälleen kiinni, ja on meillä taas oma pikkumies pitämässä meitä hereillä. Rakas lapsemme tulee aina olemaan mielessämme ja muistamme kaikki hyvät hetket. Hän on mukana mitä ikinä tapahtuukaan, kunnes jälleen kohtaamme.

Olen myös sen vuoksi ollut poissa foorumeilta lähes vuoden. Välillä käynyt katsomassa olisiko mitään mielenkiintoista luettavaa, mutta jättänyt keskusteluun osallistumisen. Uuden projektini myötä tein paluun tänne ja voinen kai pian kertoa viime projektistanikin.

Poissa young_Lurg

  • Viestejä: 1
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #11 : Lokakuu 18, 2014, 19:27 »
Hyvän tovin mietin että pitäskö tänne mitään kirjottaa. Tuntuu jotenki tyhmältä ja nololta avautua tuntemattomille, mutta päätin pistää egon hetkeks sivuun ja tajusin että jos jonnekkin ikinä mitään tälläistä kirjoitan niin tää vois yhtä hyvin olla se paikka. En oo muutenkaan ikinä päässy kirjottamaan "omaa tarinaani" missään tilanteessa.

Elämä on mua opettanu kovalla otteellansa, kutakuinkin niin kauan kun jaksan muistaa. Ensimmäinen tälläinen iso "opetus" tapahtu mun 5-vuotis syntymäpäivänä. Asuttiin sillä hetkellä brasiliassa ja muistan kuinka ilonen mä olin kun mulle suunniteltiin isoja spider man teemasia synttäreitä. No synttäreitä ei ikinä päästy juhlimaan, koska äiti joutu vankilaan. Se oli sitte pikanen lähtö suomeen muitten sukulaisten luokse ja muistan kuinka mulla ei ollu mitään hajua mistään ja ihmettelin vaan että "missä äiti on ?". Sittenku päästiin suomeen me muutettiin isosiskon kanssa mummille ja pikkusisko meni isäpuolen luokse asumaan. Oma isä ei ollu maisemissa äidin sen hetkisen narsistisen egon takia. (kaikilla sisaruksilla eri isät)

Sain sitte jossain vaiheessa tietää todellisen tilanteen ja masennuin asiasta aika pahasti. Kukaan ei tiennyt että kuinka kauan äiti on poissa, sanottiin vaan että jonkin aikaa ja oli pakko tottua siihen tilanteeseen että äitiä ei nyt tuu näkymään vähään aikaan.

 About siihen aikoihin kun täytin 8 vuotta tajuttiin, että isosiskolla ei oo kaikki hyvin. (Tässä vaiheessa sisko oli jo muuttanu tädin luokse naapuriin). Pikkuhiljaa nähtiin kuinka sisko alko laihtumaan, tulemaan tosi etäseks, ei ollu enää kotona yms. Siinä alko pikkuhiljaa tulemaan se epäily siitä, että sisko käyttää huumeita. Siskon downfallin kattominen vierestä kaiken muunkin käynnissäolevan asian kanssa pisti aika matalaks. Olin niihin aikoihin hyvin epätasapainonen. Räjähdin ihan pienistä asioista, olin väkivaltanen koulussa, heittelin pulpetteja yms. Harkitsin myös n. 10 vuotiaana vakavissani itsemurhaa, joka tänäkin päivänä  järkyttää että niin nuoren ihmisen mielessä on ollu jotain noin synkkää.

No siinä vaiheessa ku olin noin 12-13 vuotias päätettiin, että voisin muuttaa tädin luokse ja oltiin kaikki sitä mieltä että mummi on hoitanut jo tarpeeksi lapsia elämänsä aikana (7 hoidettua lasta takana). Muutettiin kyllä jokskin aikaa kaikki saman katon alle minä,täti ja mummi.
En enää ollut niin "epätasapainonen" ja olin jo kutakuinki kokonaan tottunu siihen elämäntilanteeseen mikä meillä oli. Aloin olemaan samanlainen lapsi/teini kun kaikki muutkin. Sisko oli katkokierteessä ja melkein täysikänen, joten sitä ei erityisemmin ollu näkyvissä.

Sit tapahtu jotain ihmeellistä. Saatiin kuulla että äiti oli tulossa takasin ! ja tällä kertaa melkein satavarmasti, mutta ei haluttu toivoa liikoja, koska kaikki muistettiin se ku oltiin monta joulua peräkkäin petytty ku äiti ei tullukkaan. (en tiedä miks mut aina joulun aikoihin äiti ilmotti että pääsee mahdollisesti kotiin)
No sitte se vihdoin tapahtu. Äiti pääsi suomeen, varmaan 8-9 vuoden eron jälkeen. Mulla oli kyllä lapsesta paljon muistoja siitä kuinka äiti osasi olla hyvin ilkeä ja jääräpäinen, mutta olin silti ilonen että pääsen vihdoinkin tutustumaan äitiin ja ajattelin että varmasti hän on muuttunut kaikkien näitten vuosien aikana. Ei menny kauaa kunnes tajusin, että äiti ei ollutkaan niin mukava kun mitä osasin kuvitella..

8-9 vuoden odotus päättyikin järjettömään pettymykseen. Äiti oli kovan luokan narsisti, ja oli näitten vuosien aikana luonut itellensä vahvan kuvan siitä että minkälaisen pojan hän haluaa. Hänelle ei tullut mieleenkään että tarvitsen aikaa tutustua häneen näin pitkän eron jälkeen. Hän alkoi ehdottelemaan minulle kaikenlaisia asioita (esim. leluautokokoelman hankkimista) ja kun sanoin etten ollut kiinnostunut niistä hän loukkaantui suuresti ja tyyliin itki että kuinka voin loukata häntä sillä tavalla. Sillonkun äiti tuli suomeen hän tottakai asui meidän luonamme aluksi, mutta meni varmaan 3 viikkoa kunnes kaikki todettiin ettei kukaan kestä tätä elämää ja että äidin pitää lähteä. Äiti ei tottakai tykänny tästä ideasta ja päätti terrorisoida meidän elämistä kaikilla mahollisilla tavoilla. Muistan hyvin yhen kerran ku äiti tuli erittäin hyvässä viina bentso combossa potkimaan maihareilla meidän ovea ja huutelemaan mummi paralle kaikenlaisia kauheuksia portugaliksi. Sen jälkeen ei äitiä nähty vähään aikaan ja pistettiin yhteydet poikki kunnes äiti itse tajuaa mitä on tehnyt. Aloin myös pikkuhijlaa tajuamaan minkälainen siunaus oli, että äiti joutui joskus aikoinaan vankilaan ja sain elää lapsuuteni niin ihanien ja viisaitten ihmisten kanssa kuin minun täti ja mummi.

Samoihin aikoihin kun äiti tuli suomeen tädille tuli kohdunkaulan syöpä, johon en edes ehtinyt reagoida mitenkään erityisen negatiivisesti kunnes syöpä olikin jo leikattu pois.
Siinä saatiin sitten kestää varmaan vuoden ajan äidin narsistisia toilailuja vitullisesta skutailusta, itsetuhoiseen huomionhakuun (tapan itseni jos ette tee sitä ja tätä). Kerran oikeesti tapahtuki niin että äiti oli ranteitaan viillellyt, mutta just sopivan kepeästi ja valtimon vierestä...  ::) Ranteet nähtyäni tuli melkolailla tragikoominen fiilis vaikka toki näky järkyttikin.
Meni vähän aikaa kunnes äiti tajus että omalla perseilyllään, se vaan kaivaa sitä kuoppaa hänen ja muun perheen välille ja että tarvittiin muutosta. Kyllä se äiti pikkuhiljaa sitten alko käyttäytymään vaikkakin vaihtelevalla menestyksellä :D Päästiin viettää isosiskonki kanssa ensimmäistä kertaa 10 vuoteen joulu äidin luona.
Tämä kaikki tapahtui 13-16 vuotiaana, ja toki siinä ajassa on tapahtunut kaikkea muutakin (<3<3 ensirakkaudesta ja sen menettämisestä, omiin psyykkisiin ongelmiin ja henkisiin valaistumisiin ja miljoona muuta asiaa, jotka pitkittäisivät tätä tekstiä entisestään aivan saatanasti)

Hyppään suoraan nyt viimeisimpään tragediaan, joka tapahtui kesällä 2014 . Rakkaalle ja aina niin iloiselle tädilleni, todettiin uusi syöpä. Tällä kertaa vähän isompi. Reisiluussa todettiin noin 10cm pituinen sarkooma kasvain/syöpä. Reisiluu, osa polvesta ja osa lonkasta piti kokonaan vaihtaa proteesiin, tarkoittaen sitä että täti ei tule kävelemään vähään aikaan. Kun syöpä todettiin olin aivan paskana. Mietin vain että saanko koskaan rauhaa elämän koettelemuksilta, ja mietin että miksi aina kilteimmät ihmiset joutuvat kärsimään eniten. (Ehkä hyvät "valaistuneet" ihmiset kestävät sen) Vaikkakin tiesin että tuon kysymyksen kysyminen on aivan turhaa ja tiedostin sen että tässäkin asiassa on paljon opittavaa. Jos ei minulle niin sitten minun tädilleni.

Voisin sanoa että olin tässä vaiheessa jo hyvin henkinen ja kokenut hyvin paljon ns. paranormaaleja asioita ja järjellä selittämättömiä asioita. Psykiatrit yms terapeutit kutsuisivat sitä varmaan psykoosiksi. Tiedä sitä sitten että oliko, jotkin tietyt kokemani asiat totta vai ei.

Tässä ei todellakaan ollut kaikki mitä olen kokenut, enkä voikkaan kokemaani täydellisesti tekstiksi muuttaa, mutta lopetan tämän järkyttävän pituisen tekstini siihen johtopäätökseen, että vaikka paskaa tapahtuukin ja sillä hetkellä tuntuu pahalta, tulevaisuudessa sitä samaa paskaa katsoessa voi tajutakkin, että ehkä sen asian piti tapahtua, jotta voisit saavuttaa jotain aivan muuta. Kohtaloks sitä varmaan sanotaan ? (kaikella on tarkoitus yms)

PS. Random fakta: En tiedä miksi mutta aina vähän ennen tai jälkeen syntymäpäivääni (syksyllä), elämä antaa mulle taas uuden haasteen, ikään kuin elämänpituisena lahjana ?

Poissa hannemaninjeffi

  • Viestejä: 4
    • Profiili
Vs: Kuinka rajusti voi elämä kohdella?
« Vastaus #12 : Marraskuu 23, 2014, 21:10 »
Muutaman kerran tuli kanssa mietittyä että vastaisinko tähän yhtään mitään, pakko jotain isänä kommentoida.

Mulla on itsellä neljä muksua ja varmasti pahin asia mitä elämässä voi tapahtua on se että omalle lapselle sattuu jotain. Voin kuvitella tuskan !

Välillä luullut että oma elämä ollut jotenkin erityisen kamalaa ja ahdistavaa pitkäaikaisen sairastelujen takia, no.. olen kuitenkin vielä hengissä ja lapset terveitä joten ei ole syytä murehtia yhtään enempää.

Meille ainakin yhden keskenmenon jälkeen syntyi ihana tyttövauva ja kai siitä jotenkin päästiin yli ja ympäri. Jälkeenpäin ajattelin että näin oli tarkoitus käydä.

Hemmetisti voimia teille, en osaa muuta sanoa !