Psilosybiini.info

eka reissu versus toka reissu

Poissa Illucia

    • Viestejä: 9
    • Karma: 1
    • Profiili
Moikka, Tässäpä jonkunlainen kuvaus kahdesta ensimmäisestä sieneilystä: kaksi ihan erilaista reissua.

ekku kerta:

- soundtrackinä Mew
- Annostus: randon kourallinen jotain cubensiksia
- @ Sumatra
- miehistö: me pariskunta + kaveri

Ensimmäiset sienet nautittiin vuosi sitten aasian reissulla, kolmen ihmisen voimin. Trippi kuului matkasuunnitelmaan, mutta en ollut kuitenkaan asiaan perehtynyt ennakkoon, annostelukin meni vähän sinne päin, myyjättären "i think this is enough for 3 person" lauseella. Siispä kourallinen tuoreita sieniä naamariin oman pikkumökin rauhassa. Alla ei ollut mitään paastoja tai buusteja, ja vaikutus alkoikin hitaasti ja rauhallisesti, aluksi vaikutuksia yritti oikein etsimällä etsiä, kunnes maailma pyörähti sen verran ympäri, että tiesi että nyt mennään :).
Vähitellen päädyttiin kaikki makoilemaan. Viihdyin pitkään puukaton kuvioiden väreilyn ja hengityksen parissa. Muiden viettäessä pitkän tovin vessan puolella mahavaivojen kanssa, pääsin rentoutumaan upottavalla sängyllä yhä syvemmälle, katon kuvioiden väreillessä ja hohtaessa yhä enemmän, kuviot muodostivat lämpimiä, kullanhohtoisia naishahmoja, jotka vähitellen väistyivät sivummalle ja hajosivat hitaasti ilmaan, ja niiden keskeltä avautui katon hävitessä lumoavan kaunis avaruus ja universumi. Osaan kuvitella, miltä ilmeeni olisi ulkopuolisesta näyttänyt: silmät selällään ja suu hekumaalisesta ihmetyksestä pyöreänä. ???
Muiden palatessa takaisin, palauduin hetkeksi vähän takaisin todellisuuteen, ja matkan seuraavaan vaiheeseen: Uneliaaseen, ajatuksettomaan, tunteiden vuoristorataan, jonka koin tämän reissun hankalimmaksi vaiheeksi, mieli poukkoili tunteesta toiseen, mutta vailla mitään selkeitä ajatuksia, tai kuvia, välillä pysähtyen "vaikeisiin kohtiin". Näitä vaikeita kohtia tuntui olevan muillakin, ja toisten rauhoittelu " se menee ohi, rahassa vain" nosti hieman paniikkikäyrää "selvitäänkö me tästä?".
 Jossain vaiheessa havahduin hereille tästä poukkoilusta, ja pystyin nauttimaan sienten vaikutuksista rauhassa: jonkin verran kummallista höpinää, oivalluksia, paljon hepuli-naurua, mökki hohti avattaren-värimaailmassa: kanssamatkailijoiden iho väreili hohtavia rihmoja, ja kasvonpiirteet muuttuivat, kuin katsottuna epätasaisen lasin läpi. Nautin hullunkurisesta maailmasta ja voimakkaasta reuntouden ja hyvän olon tunteesta pehmoisella pedillä vierekkäin makoillessa.
Vaikutukset tuntuivat kestävän pitkään, ja loppuvaiheessa toivoi jo että asiat pysähtyisivät takaisin paikoillleen. Olo oli hieman levoton, mutta kello oli jo paljon, joten yritimme alkaa nukkumaan. Yö meni torkkuessa, ja viideltä heräsin katselemaan pimeää maailmaa parvekkeen ikkunaluukuista ja odottamaan, että aurinko nousisi.

Tokku kerta:
- soundtrackina Röyksop
- annostus n. 2.5 g kuivaa oman ekan sadon thai Cubensiksia
- @ home sweet home
- miehistö: me pariskunta
Toisen kerran puitteet olivat hyvin erilaiset: Pitkään kestäneen kasvatusprosessin aikana (pf tek-kolonisaatio kesti pari kuukautta) ehdin tutustua foorumeilla sekä kasvatuksen maailmaan, että erilaisiin ohjeistuksiin annostuksen, puitteiden, trippistoorien osalta.
Tavoite oli pyrkiä about samoihin sfääreihin kuin edelliselläkin kerralla, olin lukenut, etteivät thai-cubensikset tuota kovinkaan visuaalista matkaa, mitä harmittelin. Olin kuitenkin järjestänyt asuntoon kivaa katseltavaa ja mukavan valaistuksen, ajatuksena siirtyä tripin aikana huoneesta toiseen puuhailemaan ja katselemaan.
 Sienet nautittiin tyhjään vatsaan, sitruunashottina ja suklaan kera. Oletin, että tuntemukset alkaisivat edellisen kerran tapaan  n. tunnin aikana hitaasti madellen, mutta ehkä sitruunan vuoksi, ne jysähtivät päälle vartissa, ja voimakkaasti. Alkutuntemukset olivat jotenkin adrenaliinin täyteiset, sydän hakkasi, ja oli vaikea rentoutua ja löytää hyvää paikkaa tai asentoa. Fiilis oli vähän sama kuin unessa, jossa on jostain myöhässä ja sählää ympäriinsä.
Siirryttiin sängylle yhteistuumin, ja maailma alkoi romahtaa. Fiiliksessä oli jotain samaa, kuin Enter the Voidin alkutekstien syöksyessä verkkokalvoille teknojumputuksen tahdissa. Tuntemuksia pyörtymisestä ja putoamisesta jonnekin. Pikkuriikkisten fraktaalien ja värien sekasotku ja karuselli. Kuviolliset tapetit, taulut ja lakanoiden kiemurat olivat ihan liikaa. Etäisyydet ja muodot sekoittuivat, välillä huone näytti kohoavan korkeuksiin, olohuone ja musiikkilaittteet tuntuivat olevan kilometrin päässä, mieli tuntui valtavalta avaruudelta, joka kutistui hetkessä itseensä käpertyen. Kaikki tuntui olevan liikaa ja liian nopeasti. Yritin pitää avokkini hengitystä ja olemista oljenkortena todellisuuteen ja tasaisin väliajoin tarkistin että hän oli vielä paikalla(=olemassa) ja että kaikki on hyvin.
Poukkoilin kuin kanavalta toiselle tai mäkeä alas, erilaisiin uniin ja kuviin, välillä suuriin onnen tunteisiin ja sieltä takaisin sekasortoiseen pelkoon, erilaisiin maailmoihin. Unohdin oikean maailman, tunsin seonneeni, uskoin tämän karusellin jatkuvan ikuisesti. Välillä  mieli/aistit jumittui junnaamaan kuin rikkinäinen cd: musiikki toisti yhtä tavua, ja maailma sykki samaan tahtiin täynnä jotain kuviota tai kuvaa: pieniä silmiä tai renkaita jne. puoliksi tietoisena tästä loopista yritin pyristellä siitä irti, välillä kutsuin avokkiani nimeltä, valitin, että "meinaa hukkua sinne biisiin" "meinaa unohtua". Ei ollut väliä ovatko silmät auki vai kiinni, maailma vilisi jokatapauksessa, pysähtyen vain hetkellisiin, pimeisiin kohtiin, jossa tuntui todella unohtavan olevansa edes olemassa. Edellisellä kerralla mieli oli hyppinyt tunnetilasta toiseen, mutta nyt mieli oli täynnä kuvia ja ajatuksia, aistien sekamelskaa. Avokkini kävi välillä vessassa, ajatus aiheutti pakokauhua, tuleeko se koskaan takaisin, jäänkö tänne yksin? Välillä muistin miedän koirat, missä ne on, onko ne kunnossa? En pystynyt kuitenkaan tarkistamaan asiaa, en voinut puhua, ei ollut muuta maailma kuin se sänky, olin kuin sokea, tai auringon sokaisema. Fyysiset tuntemukset ja keho ahdistivat, pienen nuhan nieleskeleminen eskaloitui tunteeseen siitä, että koko kurkku on täynnä limaa, pää täynnä limaisiatoukkia. Välillä kuuma, pyörimistä peitto ja tyynymeressä, tunne että hukkuu siihen pehmeään valtamereen. Aikamoista pyristelyä, ja kaninkoloon tippumisen fiilistä.

Jossain vaiheessa maailma alkoi hieman rauhoittua =rauhoitin itseni, puoliksi tietoisesti yritin pyristellä irti kaikesta murehtimisesta ja tavoitteellisuudesta, erilaisista sidoksista, ja hetken aikaa koin lähes orgastisen, irtonaisuuden tai vapauden valkean tunteen/maailman, kuin korkealla ilmassa, jossa kaikki velvollisuudet ja murheet oli karistettu olkapäiltä. Siitä aloin vähitellen pyöriä alas, vähän lähemmäs todellisuutta. Jonkunlainen havahtuminen ja herääminen, omituisen tuntuisia haukotuksia, nyt pystyin jo katsotaan kelloa: liikuttamaan kättä ja tarkentamaan katseen. Oli mennyt pari tuntia. Alkoi matkan toinen näytös.
Maailma oli yhä sekaisin, mutta tiedostin sen  ja pystyin hallitsemaan mieleni. Uppoidun niin syviin aatoksiin, että itseäkin nauratti, "nyt ollaan kuule jännän äärellä!". Niin paljon oivalluksia ja ajatuksia, jotka risteili ja muodosti pyörivän lumipallon (aika!tunteet!mieli!maailma!aistit!minä!),  murehdin etten ehdi ajatella niitä kaikkia  valmiiksi, oli tarve höpöttää ne kaikki avokilleni, mutta en pystynyt keskeyttämään ajatuksen tulvaa. Läpi käytiin niin Einsteinin suhteellisuusteoriaa kuin Platonin ideamaailmaakin :D. Ajatuksia kaiken erillisyydestä, vastakohdat, jotka ovat vain saman kolikon toinen puoli, ykseys ja erillisyys, kaiken merkityksettömyys. Nöyryys ja pienuus ja samaan aikaan kaikkivoipaisuus: Oman mielen voima. Innostava tunne siitä, että mieleni on koko maailma, se voi seikkailla minne vain, kaikki on pääni sisällä. Osittain tiedostin ajattusmyllyni kliseet ja yksinkertaisuudet, toisaalta ne tuntuivat siitä huolimatta isoilta ajatuksilta.
Maailma ja aistit venyivät kuin videonauha: pystyin venyttämään ääntä ja kuvaa kuin mouvailuvahaa. Nautin helpotuksen ja rentuoden tunteesta ja tunnustelin kaikkia aisteja mukavasti erikseen: kaikki ei enää ollut yhtä sekametelisoppaaa. Jälkikäteen ajatellen matka oli kuin maailman ja mielen nopea romahtaminen ja murentuminen, jonka sitten kokosi uudelleen, kuin palapeli tai tetris, jossa kaikki palat löytävät paikkansa hurjaa vauhtia.
Tässä vaiheessa ja tällä kertaa en toivonut että maailma palaisi ennalleen, vaan enemmänkin harmittein, etten ehtinyt kokea kaikkea koettavissa olevaa, en saanut itseäni ylös sängystä kokeilemaan asioita, piirtämään tai tunnustelemaan esineitä. Koko asunnon valmisteleminen osoittautui siis ihan turhaksi. Trippileluksikin riitti yksi tyynystä pakoon päässyt höyhen :D. Avokkini olisi jo halunnut käydä läpi matkan vaiheita yhdeksän aikaan, mutta tokaisin, että juodaan tunnin päästä teet ja katotaan sitten, en halunnut hukata sienihöyryjen viimeisiä rippeitä läpikäyntiin vaan nauttia tuntemuksista loppuun asti...Lopulta todellisuuden ja aistien viimeisetkin palaset asettuivat paikoilleen ja noustiin keittämään ne teet.

...Ei voi muutakun kun todeta, että muutamaan tuntiin mahtuu hurja määrä ajatuksia, kuvia ja tunteiden ääripäitä. benjihyppy omalla sängyllä :D .Hieno ja kamala kokemus, mutta kiva että tuli koettua, ehkä ensi kerralla kuitenkin vähän kevyemmin. Molemmilla kokemuksia oli tietynlainen sama pohjavire, kuin sukellus tai se tunne, kun asettaa korvatulpat, ja kuulee vain oman hengityksensä. Muuten ihan erilaiset reissut: toinen täynnä kuvatomia tunteita ja kauniita visuaaleja, toinen täynnä ahdistavaa fraktaali-pyöritystä, kuvia ja ajatuksien välkettä.