Vastikään syy-seuraus-suhteita havainnoimaan herännyt nisäkäs näkee intentioiltaan eriävät autonomiset yksiköt toisistaan irrallisina, eikä kykenee pitämään mielessään, että "elämä" on useiden, toimintaansa vuorovaikutteisuudellaan ylläpitävien organismien aggregaatiossa, saumattomassa yhteispelissä. Tällöin nisäkäs on taipuvainen kuvittelemaan, että intentionaalisen koherenssin katoaminen yksittäisestä autonomisesta yksiköstä tarkoittaisi "kuolemaa", vaikka ihan selkeästi elämä jatkuu aina vaan ja me elämme ikuisesti menneiden aikamuotojen nykytulkinnoissa. Vielä konkreettisemmin elämme samana geeniperimänä, jota olemme kantaneet jo vuosimiljardien ajan.
Näkökannan siirtäminen veks illusorisesta yksilöllisyydestä, kuvitteellisesta persoonajatkumosta kohti todellista todellisuutta fiksaa välittömästi kuolemaa koskevan tarpeettoman problematiikan.
Täällä on vain yksi elävä olento, yhtenä ainoana hetkenä, yhdessä ainoassa paikassa. Me kaikki eletään samaa elämää. Ei se pääty.
Juuri noin kuten yllä! yksilön kannalta voi ensin kysyä että mikä on tämä todellisuus joka vallitsee ennen kuolemaa, onko tämä nyt sitten totta?
Tenzin Wanqyal Rinpoche ( tibetan yogas of dream and sleep , 1998 ) toteaa yksilöllisen olemassaolon unenomaisuudesta ja tämän meitä petkuttavan trikin tarkoituksellisuudesta seuraavaa: Jos olemme tässä maailmassa kykeneväisiä näkemään olemassaolon tulkinnanvaraisuuden, voimme käyttää koko elämäämme harjoituksena kuoleman hetkellä tapahtuvia prosesseja ennakoiden. Käytännössä valvetilassa tunnistamme reagointitapojemme luovan maailmaa , ja pyrimme siihen tulkintaan, joka tukee (valitsemaamme) tulkintaa maailmasta rakastavana ja hyväntahtoisena paikkana( jos näin olemme valinneet).
Rinpoche ja koko tiibetiläinen traditio kouluttaa ihmistä näkemään unia siten, että hän tulee tietoisiksi unennäöstä unennäön aikana. Oppiessaan lisää tietoisuuden hallintaa harjoittuessaan hallitsemaan uniaan ja arkielämäänsä, ihminen valmistautuu seuraavaa askelta eli kuolemaa varten.
Tajuttuamme unien olevan vain arkielämämme heijastumia jotka karmallinen reagointitapamme luo ja tulkitsee, niihin voi vaikuttaa aivan samalla lailla kuin reagointitapamme luovat maailmaa valvetilassa. Tästä samasta kirjoitti Castaneda viimeisessä kirjassaan ( the art of dreaming), joskin hieman ollen ehkä hieman sekava ja ennenkaikkea siinä määrin kallellaan pelkodiskukseen päin, että viesti kannattaa lukea kriittisesti, pitäen mielessään em Einsteinin dogma.
Kysymystä kuoleman jälkeisestä todellisuudesta päästään lähemmäksi ajattelemalla interfaasia eli kuolemisen hetkeä.
Ensiksi kaksi yleistä olettamusta toistettuna:
1. verenkierron lakkaaminen aiheuttaa hypoksian aivojen solukalvoissa ja sitä seuraa aivosähkötoiminnan lakkaaminen hiljalleen muutaman minuutin kuluessa (lääketieteellinen kuolema). Aivosähköisen kentän ollessa vielä olemassa solukalvojen permeabiliteetti lisääntyy kun homeostaasia ylläpitävä järjestelmä romahtaa ja endogeeninen DMT vapautuu käpyrauhasen välittömässä läheisyydessä sijaitseviin aivorakenteisiin ja aiheuttaa täyden reseptoritäytteisyyden tason vaikutuksen hiipuvalle tietoisuudelle.
2. kokeellisesti, ulkoatuotu DMT aiheuttaa tietyn reseptorikylläisyyden jälkeen samantapaisen tilan kuin kuoleman hetkellä oletettu kyllästyminen ( strassman )
Kyseessä on ensimmäisessä tapauksessa oikea ja viimeinen trippi tässä fysikaalisessa olomuodossa, ja jälkimmäisessä
on simulaatio edellisestä.
Maksimaalinen reseptorien täyttyminen vastaa kuoleman kokemusta osittain tai kokonaan. Sitä edeltävä tunne egon kuolemasta tukee hypoteesia ainakin subjektiivisella kokemisen tasolla. Tilalle on ominaista irtipäästön jälkeen "more real than real"-tunne, eräänlainen suuren intensiteetin läsnäolon tunne, ja kaiken nähdyn, kuullun ja tunnetun liukuminen abstaktion suuntaan siinä määrin, että käsitteellinen mieli ei kykene kokemaansa abstaktia enää tulkitsemaan.
Mieli hämmentyy tällöin helposti, ja menettää itsehillintänsä ja lähtee laukkaamaan kuvien perään, samoin kuin unessä unikuvien tai tripin kuvien, tai arkielämän kuvien, jotka otamme niin todesta. Päätyy reagoimaan kokemaansa täällä hankkimien työkalujen avulla ja päätyy tänne takaisin.
Jokin tekee vaivatta synteesiä tässäkin tilassa, eikä kiinnity kuviin, mutta on kuin vastasyntynyt vauva: ei ymmärrä kokemaansa. Kysymyksessä on kuoleman hetki ja heräämisen hetki yhtä aikaa.
Kiinnitämme usein liikaa huomioita visuaaleihin, ikään kuin ne olisivat psykedeelisen kokemuksen tarkoitus.
Näin ei mielestäni ole. Visuaalit ovat egon suojeluyrityksiä, joilla se yrittää selittää havainnoimaansa niin, että säilyisi vielä tilanteen herrana, ja parhaimmassa tapauksessa jujuttamaan "sen joka havannoi" takaisin käsitteelliseen maailmantulkintaan - toisin sanoen tulkitsemaan abstraktia tämänpuoleisilla työkaluilla ja siten "pelastamaan" itsensä. tämä ei ole tarkoitus. tarkoitus on päinvastainen, nimenomaan päästää ego hetkeksi uurastamasta.
Täyden reseptorikylläisyyden tason liikkumattomat abstraktiot ovat ehkä eri asia, vaikea sanoa mistä derivoituvat, mutta seuraavassa eli valkoisen valon tilassa nekään eivät ole enää tarpeen. Kuolema on oikea trippi jossa muistot hajaantuvat energiakanavien hajotessa ja jokin jatkaa jonnekin, mutta se ei ole enää se joka täällä tallustaa. Simuloitu trippi kääntyy takaisinpäin jossain vaiheessa ja palaamme tähän todellisuuteen harjoittelemaan, vielä joksikin aikaa.
Tästä vaiheesta Rinpoche ( yhtenevästi tiibetiläisen kuoleman kirjan kanssa ) mainitsee, että kouluttamaton mieli, joka ei ole elämänsä aikana valmistautunut tähän ( Bardoon ) , menee samalla tavalla karmallisten jälkien perässä kun on mennyt eläessään tai uneksiessaan aiemmin. Tämä aiheuttaa jatkumon niiden elämien välillä, jotka olivat ja jotka odottavat.
Terence Mc Kenna mainitsee tästä useasti puhuessaan kokemuksestaan suurten dmt-annosten kanssa (machine elvit yrittivät ei-verbaalisesti viestittää McKennalle , " do not give up to overwhelment").
Arvalis kirjoitti, että
nisäkäs on taipuvainen kuvittelemaan, että intentionaalisen koherenssin katoaminen yksittäisestä autonomisesta yksiköstä tarkoittaisi "kuolemaa", vaikka ihan selkeästi elämä jatkuu aina vaan ja me elämme ikuisesti menneiden aikamuotojen nykytulkinnoissa.Kuitenkin yksilön kuolema tarkoittaa ihan oikeasti yksilön kuolemaa, ja niin kuin hän sanoo,
kyseessä on nimenomaan yksilön kuolema.Kuolemme yksilöinä, varmasti. toisaalta tiibetinbuddhalaisen tradition mukaan, kun onnistumme kahden alemman tason harjoituksessa ( valvetila ja unet ), niin olemme vahvistaneet jotain ominaisuutta, jolla yksilöllinen tietoisuus voi säilyä bardossa jonkin aikaa...ellei lähde taas kerran laukkaamaan harhakuvien perässä. Tällöin voimme ainakin jollain tasolla edesauttaa sitä, että kun kastamme/jokin kastaa itsensä tänne polariteettien maailmaan, niin tietty pohjatyö on tehty.
mikäpä olisi sen mukavampaa nykyistä itseä, tulevaa jotain ja molempien kanssakulkijoita ajatellen?
Se keveys, jolla ego heittää keveät mullat itsensä päälle tuossa tilanteessa, johtaa väistämättä ajatukseen, että yksilöllisyys on tavallaan tämän syklisen opetusprosessin "kuonaa" joka täytyy ravistaakin aina välillä pois, jotta meno ei kävisi liian raskaaksi.
vaihtaahan ihminenkin vaatteita aina välillä, varsinkin kasvaessaan.
eli kuolee ja ei kuole. tarpeeton kuolee, tarpeellinen jää jatkamaan, eikä sure sitä mikä on jäänyt. mitään ei jäänyt.
Kysymystä (mikä on kuoleman jälkeinen todellisuus) voisi valaista edeltävä kysymys " mikä on kuolemaa edeltävän todellisuuden luonne?" koska sen määrittelemällä tulee määritelleeksi olennaista sen vastaparista.
Toistaiseksi oletetaan, että pineal gland todellakin endogeenisen DMT:n varasto ja lähde, sen fylogeneesin, rakenteen ja melatoniinisynteesitehtävän vuoksi. jos näin on, niin tuosta kauniista rauhasesta on löydetty ensimmäinen avain ikiaikaiseen kysymykseen materiaalisen tietoisuuden( aivojen neuroverkko ja sen oskillaatio) ja henkisen dimension suhteesta.
aya14:ssa espanjalainen tutkimusryhmä oli löytänyt isotoopimerkattua iv. glukoosia käyttäen mri:n avulla aivoista alueen " default mood zone" , joka supressoituu samalla hetkellä kun dmt:llä tavallisesti aktivoituvat alueet aktivoituvat.
Tutkijaryhmä totesi että egon paikallistamisen hetki aivoverkossa lähenee:)
Eli kuoleman jälkeisessä todellisuudessa ego hajoaa, mutta jokin muu voi paksusti, paremmin kuin (elin)aikoihin.
Mitä tapahtuu tälle jollekin kun materiaaliseen pohjaava perusta olemassaololle pettää? vaikea sanoa, tietysti,
Toisaalta, jos kuolema olisi vain kuolema, niin miksi aivoissa olisi noin monimutkainen ja hieno järjestelmä kuoleman hetkeä varten? Järjestelmän olemassaolo ei millään tavalla edesauta lajin säilymistä, joten evoluutioteorian mukaan se on joko rudimentti tai sitten on olemassa jokin tarkoitus. Rudimenttihypoteesi voi olla ainoa pakotie takaisin materialistiseen maailmankatsomukseen, mutta muussa tapauksessa, se t
arkoitus on yksilölle itselleen, eikä se ole tässä ajassa. (sic)
Kysymys on tärkeä. Sitä pitäisi kunnioittaa kuten kysymystä oman elämämme tarkoituksesta. Kun on kunnioitusta itseään ja muita täällä oleviä (itsiä) kohtaan, ei halua toimia niin, että kummallekaan illuusiolle tulee tarpeetonta kontrastia, ja silloin autamme toisiamme ja itseämme parhaiten eteenpäin.
Toisaalta vastakkainenkaan, jos tapahtuu, ei ole pahitteeksi, koska se on ollut tarpeen päästessään tapahtumaan ja sen kautta päästään kuitenkin eteenpäin...katamme pöytämme itse, laajemmin kuin käsitämmekään. toistuvat inventaariot elämän lopuissa pelottavat vaikka syytä siihen ei olisi. Eni on toissapäivän postauksessaan aivan asialla.
Kohtalaisen tärkeitä asioita alalla on tapahtumassa. Psykedeelien noitavaino tulee loppumaan tietoisuuden vääjäämättömän lisääntymisen myötä, ja sitä myötä myös kuoleman/elämänpelko, joka kulttuuriamme vaivaa.
Vaikka olen postaamassa nyt ensimmäistä kertaa, toivotan kaikille etsijöille ja löytäjille hyvää ja tarkoituksenmukaista alkanutta vuotta 2015!
