Psilosybiini.info

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Aiheet - cupcake

Sivuja: 1
1
Käyttökokemukset / Vaikea kokemus
« : Heinäkuu 11, 2011, 03:48 »
Olin ollut muutaman viikon reissaamassa ympäri Suomea, mukanani itsekasvatettuja cubensiksia. Eräänä iltana päätin hieman rentoutua, katsoa elokuvan ja maustaa ajanviettoa taikasienillä. Olin melko väsynyt ja stressaantunutkin, mutta ajattelin pystyväni pitämään kaiken hallinnassa. Olin väärässä. Punnitsin 2,5g cubensiksia ja murensin ne mukiin, puristin hiukan limeä päälle ja kaadoin päälle hetken jäähtynyttä vettä vedenkeittimestä. Välillä sekoitellen annoin liemen muhia vajaa 20 minuuttia. Siivilöin sienet pois mukista ja nautin keitokseni tietokoneella istuen.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin ensivärinät alkavat, venyttelen, tunnen itseni hieman jännittyneeksi. Nousut jatkuvat ja ympäristö alkaa tuntua vieraalta. Kaikki on jotenkin vinksallaan, vaikkakin täysin normaalin näköistä. Kikattelen käsilleni ja eksyn tietokoneen valikkoihin ja nettiin. Pinnat alkavat taipua, äänet kajahdella. En enää ymmärrä lauseiden merkitystä, tai sanojen, oikeastaan edes kirjainten. Äänet tuntuvat pahalta, niitä tuntuu tulevan liikaa joka puolelta, tv pauhaa, ikkunasta kuuluu lintujen, autojen ja tuulen ääniä. Menen avonaiseen ikkunaan katselemaan pihaa, ja haltioissani huomaan nurmikon aaltoilevan, siihen muodostuu kuvioita jotka pyörivät ja aaltoilevat. Puut kuiskivat ja kurkottelevat oksiaan tuulessa kuin minua kohti. Alan hieman kuumottaa niitä kunnes kuulen laulun! Hiljaista hyminää, avautuen hitaaksi, keinuvaksi lauluksi jonka tahdissa koko näkemäni luonto eli. Laulu kuulosti siltä kuin se olisi jatkunut ikuisuuden, ja tulisi jatkumaan ikuisuuteen. Perääntyessäni ikkunasta laulu lakkaa. Tasapaino ja koordinaatio ovat hukassa, joten suuntaan kohti sänkyä ja menen peiton alle. Otan mukavan asennon ja yritän rentoutua. Olen hiukan kuumotuksissa nousujen voimasta, mutta yritän parhaani mukaan rentoutua.

Ajatuksista tulee hyvin katkonaisia ja abstrakteja. Koitan pitää ajatuksiani kasassa, mutta se alkaa olla mahdotonta, alan tuntea lievää ahdistusta. Katsellessani kattoa, seinää tai muuta pintaa alkaa silmieni eteen muodostua monimutkaisia päällekkäisiä pyöriviä kuvioita. Silloin tällöin näen kasvoja kuvioiden seassa. En enää ole varma ovatko silmäni auki vai kiinni, sillä ei ole merkitystä. Kuviot voimistuvat, ja niiden sekaan alkaa ilmestyä varjomaisia hahmoja jotka tanssivat ja keinuivat ympärilläni rauhallisesti. Tunsin seinien ympärilläni hajoavan ja katoavan, olin menettämässä kosketuksen konkreettiseen maailmaan, ahdistuin todella ja yritin keskittyä kartoittamaan ympäristöäni. Ymmärrän seinien taipuvan ja vääntyilevän, mutta olevan silti vielä paikoillaan, suljen silmäni ja hengitän rauhallisesti. Kaikki ärsykkeet alkavat olla liikaa, tuntuu etten kestä peiton kahinaa, hengitykseni ääntä, peiton painoa ympärilläni. Makaan liikkumatta, peloissani tunnen luisuvani tyhjyyteen, en saa enää mistään kiinni, enää ei voi kääntyä takaisin. Tyhjyys on yksinäinen, pimeä ja autio paikka. Ei ole aikaa, tilaa tai materiaa. Näen edessäni vanhan ja kumaran miehen kulkemassa portaikossa joka leijuu tyhjyydessä. Portaat eivät lopu koskaan, mies on kulkenut niitä aina. Hän on hyvin ahdistuneen oloinen. Yhtäkkiä tunnen olevani kuin pyörremyrkyn kourissa, se riepottaa minua ympäri, niin että hajoan kappaleiksi ja miljoona minua huutaa päässäni toisilleen syyttäen minua tekemistäni virheistä. Yksitellen palaset murskautuvat ja katoavat tyhjyyteen, kunnes mitään ei ole jäljellä. Kuka minä on? Käsite tuntuu oudolta, en ymmärrä sitä. En tunne mitään, olen vain olemassa. Hetki ei tunnu kestävän kauaa, ja yhtäkkiä huomaan avanneeni silmäni ja tuijottavani seinää paniikin partaalla.

Olen erittäin ahdistunut ja peloissani. Keskityn kovasti ja muistan että olen syönyt sieniä, joten tiedän pelkotilojen olevan vaarattomia. En silti saa oloani rauhoittumaan ajatusten karkaillessa ja todellisuudentajun pettäessä, vaan ahdistus yltyy ja paniikki kasvaa. Suljen tiukasti silmäni ja keskityn hengittämiseen, hitaasti ja rauhallisesti vedän ilmaa keuhkoihini ja puhallan sen ulos. Paniikki laantuu hieman, mutta se vaatii kovaa keskittymistä. Välillä luisun taas tietymättömiin jossa mieleni murskaantuu ja koko maailma repeytyy kappaleiksi lukemattomilla tavoilla uudestaan ja uudestaan, enkä minä ymmärrä enää mitään. On vain pelkoa ja tyhjyyttä, ahdistuneisuutta ja kärsimystä. Näen ja tunnen lukemattomien ihmisten epätoivon ja tuskan, miljoonien ihmisten kärsimyksen itsessäni. Huudan pääni sisällä, en kestä, olen varma että pääni hajoaa millä hetkellä hyvänsä. Antaisin mitä vain että tämä loppuisi, mutta pyöritys tuntuu jatkuvan loputtomiin. Välillä palaan todellisuuteen, on lohduttavaa huomata olevansa fyysisesti kunnossa. Ahdistus ja pelko pysyvät hallinnassa hengityksen avulla, mutta joudun edelleen keskittymään siihen kovasti. Olen väsynyt, hikinen ja tärisen hieman. Verensokerini on selvästi todella alhaalla, mutta en voi liikkua tai puhua, en pysty ajattelemaan kuin yksinkertaisia asioita, keskityn hokemaan itselleni että kaikki on hyvin. Välillä ajelehdin jonnekin kauas, olen niin uupunut etten enää jaksa ymmärtää mitä tapahtuu.

Pikkuhiljaa huomaan palaavani, olen äärettömän helpottunut ja samalla kauhuissani, sillä pelkään luisuvani yhä uudelleen kaaokseen. Pakotan itseni nousemaan, juon hieman vettä ja menen suihkuun. Pakotan itseni pysymään "hereillä", psyykeni on niin murjottu ettei se kestä kaaosta enää luisumatta paniikkiin. Oksennan, elimistöni tuntuu olevan sekaisin, pelkään pyörtyväni. Syön haluttomasti banaanin ja hieman maitoa, taistelen oksentamista vastaan. Pikkuhiljaa verensokeri nousee ja olo kohenee hiukan. Käyn silti erittäin ylikierroksilla, kaikki aaltoilee ja käteni jättävät uskomattomia tracereita. Olen väsynyt mutta pelko ja ahdistus on vielä niin voimakasta että en uskalla nukahtaa, pelkään painajaisia. En tahdo uskoa että se myllytys on ohi, ja selvisin siitä. Muutaman tunnin kuluttua nukahdan, kun olen varma että kaikki on ohi.


Loppumietiskelyä:
Olisi todella pitänyt kuunnella itseään, olin tosiaan väsynyt ja stressaantunut, lisäksi annos oli ihan naurettava olotilaan nähden, mutta paatunut liioittelija ei herkästi muuta tapojaan ::) Noiden pelkotilojen kanssa ei paljoa naurattanut, ellen olisi tiennyt miten toimia, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kokemus itsessään oli hieno, vaikka olikin synkkä ja pelottava. Paljon matkan varrelta jäi pimentoon, kaikkein vaikuttavimmat kohdat ovat ainoina kirkkaana mielessä. Tripistä palautuminen vei useita päiviä, olin väsynyt, takki tyhjä ja kaikkeni antanut. Olkaa varovaisia annosten kanssa, lisää voi aina ottaa, mutta takaisin ei ole paluuta. Toki sienet voivat yllättää muutoinkin.

Kiitos.

2
Kun lykkään perliitin kammioni pohjalle, kuinka putsaan sen ensin? Uuni? Kiehuvalla vedellä huuhtelu? Sama kysymys tuon vermikuliitin kanssa, ajattelin nimittäin käyttää poppareita ja rollata kakut tai kattaa lootat.

3
Kysymyksiä kasvattamisesta / Kysymyksiä suihkuttelusta
« : Tammikuu 22, 2011, 00:25 »
Kuinka puhdas suihkepullon pitää olla kun suihkuttelen kasvavia sieniä kosteuden ylläpitämiseksi? Kuinka saan suihkepullon desinfioitua, vai riittääkö pelkkä keitetty vesi "suunnilleen" (eli mahdollisimman hyvin) desinfiointiaineella puhdistetusta pullosta?

4
Käyttökokemukset / ensikosketus (p. semilanceata)
« : Tammikuu 18, 2011, 04:50 »
Ensipostaukseni olkoon pieni tarina ensikohtaamisesta sienien kanssa.

Olin muutaman vuoden tuntenut suurta mielenkiintoa sieniä ja niiden tajuntaalaajentavia vaikutuksia kohtaan. Surffailin ahkerasti netissä imien tietoa itseeni kuin (noh..) sieni. Kuitenkaan en ollut tullut lähteneeksi niitä etsimään, en ollut vielä valmis, nähkääs. Silloinen elämäni pyöri pitkälti erilaisten päihteiden parissa, enkä tuntenut oloani tarpeeksi tasapainoiseksi lähteäkseni seikkailemaan mieleni uumeniin. Onneksi aurinko paistaa joskus risukasaankin, tulin nimittäin tavanneeksi nykyisen rakkauteni, tuon unelmieni prinssin joka karautti elämääni valkoisella ooppelillaan! Kerroin hänelle mielenkiintoni kohteista joita luonnon helmassa majaili, ja tutustuimme yhdessä asiaan lisää.

Eräänä syysviikonloppuna päätimme pakata itsemme autoon ja suunnata mökille, tarkoituksena rentoutua ja kalastella, istuskella syksyn hämärässä pihanuotiolla ja saunoa sydämiemme kyllyydestä. Jostain syystä ajoimme ns. vanhaa tietä pitkin, jota hyvin harvoin käytämme. Suunnilleen puolessa välissä matkaa piti pysähtyä piipahtamaan puskakusella, joten hurautimme pikkuruisen metsätien varteen ja hipsin heinikkoon. Uteliaisuuttani kurkin ympärilleni, sillä tällaisissa heinikoissahan saattaisi piillä vaikka mitä mielenkiintoista. Oikeassa olin, enkä ollut uskoa silmiäni kun heinätupon keskellä sojotti kaksi sievää silokkia. Hihkaistuani miehelleni löydöstäni aloin nuuskia ympäristöä ja bongailla sieniä sieltä täältä lisää muutaman kappaleen rykelmissä. Miehen lippis kourassa haravoimme heinikkoa antaumuksella, ja pian meillä oli saaliinamme vajaa sata madonlakkia. Ihmeissämme tuuristamme ajoimme mökille innoissamme illasta.

Saatuamme tavarat paikoilleen ja mökin lämpimäksi levitimme sienet pöydälle ja noukimme vähemmäksi toukkia jotka mönkivät ulos jo hiukan kuivahtaneista sienistä. Laitoin kuutisenkymmentä sientä kekoon ja pilkoin ne mieheni keittäessä vettä. Vippasimme sienet termospulloon ja hiukan jäähtyneen veden perään. Annoimme keitoksemme muhia puolisen tuntia välillä ravistellen, kunnes siivilän avulla kaadoimme molemmille kupillisen kuumaa. Jännittyneinä hörpimme teemme ja läksimme tupakalle. Porisimme niitä näitä, ja aloimme lukemaan sarjakuvia. Noin puolen tunnin kuluttua aloin miettiä että kauanko me olemme tässä oikein istuneet, ja naurahdin, jolloin mieheni vilkaisi minua ja aloimme kikattaa kuin koulutytöt välitunnilla. Tupakalla kerroin oloni käyneen melkolailla kummalliseksi, jalat olivat kumia ja pää vanua. Mieheni hekotteli selitykselleni joten arvelin hänenkin huomanneen vaikutuksen alkaneen. Minua alkoi sisällä hiukan heikottaa ja vatsani muljahteli ikävästi joten heittäydyin sohvalle ja mieheni sängylle.

Hekotimme hervottomina radion luontoillalle kunnen mieheni mainitsi taulun kehysten vääntelehtivän. Niitä kehyksiä tuijottaessani huomasin komeron oven hengittävän, ja niitä ihmetellessä heikotus unohtui. Päätimme lähteä pihalle vähän seikkailemaan ja tupakoimaan, mutta huomattuani pupillini peilistä piti niitä jäädä kummastelemaan. Mies hiukan säikkyi suurta peiliä, mutta kurkisti lopulta itsekin naamatauluaan, ja hilpeältähän se näyttikin. Pihalla katseltavaa, ihmeteltävää, tutkittavaa ja äimisteltävää riitti liiankin kanssa, hirveällä vauhdilla viipotimme milloin taloa ympäri, milloin katsomaan jännää lehteä kasvissa, milloin metsän bailaavia puita, milloin toinen toi näytille pikkukiveä.. Jossain vaiheessa nauroimme että pitäisiköhän tässä vähän rauhoittua kun emme toisiltamme suunvuoroa saaneet.

Istahdimme nurtsille käärimään tupakat, ja huomasin miten uskomattoman hienon väriskaalan piha eteemme taikoi. Nurmen keltaisten lehtien täplittämä vihreys, puunrungon ruskea parkki, taivaan huikaiseva sinisyys, kiven vivahteikas harmaus.. Olin äimistynyt! Yritin selittää miehelleni ruohon vihreydestä enkä saanut häntä aivan ymmärtämään mitä ajoin takaa.

Siirryimme sisälle ja keinahtelin radiossa soivan musiikin tahdissa ja katselin tulen loimotusta kamiinassa. Olin rauhallinen, sinut itseni kanssa, pimeys ympärilläni kietoi minut takkatulen loimun kanssa omaan pieneen universumiini joka lakkasi olemasta loimotuksen ulkopuolella. Välillä katselin sängyllä raukeana makailevaa miestäni, rakkaus tulvahti ylitseni hänen hymyillessään minulle. Poltin tupakan toisensa perään katsellen kuin hypnoosissa savun kiemurrellessa ympärilläni. Koin suurta rauhaa sisimmässäni, en ollut koskaan aiemmin tuntenut mitään sellaista. Olin ekstaasissa, taivaassa, mieleni oli täysin puhdas kaikesta siitä roskasta ja negatiivisuudesta millä olin sen aiemmin täyttänyt, oli vain puhas tyyneys, rauha ja ilo.

Menin hetkeksi pihalle katselemaan tähtiä, sillä ilta oli jo pimennyt, ja mitä näinkään nostaessani katseeni ylös! Miljoonat tähdet tuikkivat minulle kilpaa, en edes muistanut niitä olevan niin paljon. Metsässä, katulamppujen ja mainosvalojen puuttuessa yötaivas on aivan uskomaton. Kun tarpeeksi katsoin tarkasti näin kuin tähtisumuja tähtirykelmien ympärillä, se oli kaunista, niin kaunista että herkistyin lähes kyyneliin. Pian aloin kuitenkin palella joten siirryin sisätiloihin rakkauteni viereen torkkumaan. Siihen nukahdin ja heräsin aamuauringon säteisiin hymyssä suin, levänneenä ja iloisena. Keitimme kahvia ja kertoilimme huomaamiamme asioita edellisillalta, nauroimme hassutteluillemme ja puimme sitä miten voikaan ymmärtää itsestäänselvät asiat uudelleen.

Kokemus oli hieno, ei liian voimakas ensikertalaisille. Aivan kaikkia pikku yksityiskohtia en alkanut selostamaan, luulen että tarinasta saa melko pitkälle hyvän kuvan tapahtumien kulusta. Tuosta illasta lähtikin käyntiin eräs elämäni hienoimmista syksyistä, olemme mieheni kanssa jatkaneet seikkailuja syksyn ja talven mittaan, ja tiedämme mitä kautta ajamme mökkeilemään ensi syksynäkin :)


Sivuja: 1